My story part 4.

Ja hups näin puolivuotta hurahti ja oon vasta nyt valmis jatkamaan kuivaa jupinaa ittestäni. Viimeksi jäätiin vuoden 06 lopulle ja lopullinen paraparakäänytys tapahtui jouluna, kun paketista paljastui Play it Again vol. 3 - kokoelmalevy. Jotenkin sinne oli päätynyt mukaan japanilainen eurobeatpoppisryhmä shanadoo ja heidän King Kong.

Muutamia viikkoja ennen oli juuri Anime-lehdessä näkynyt FinnParanoidsejen artikkeli paraparasta, joten biisin alussa japaninkielisen höpötyksen joukosta pisti sana "parapara" vähän korvaan. Youtubeen haku KING KONG, ja tulokseksi annettiin tunnetun Hinoi Teamin (Night of Fire, anyone? (Se missä Korikki todella aloitti tanssimaan paraparaa (kuten Seigi no Mikatan isosisko hänen käski tehdä))) versio samasta biisistä tanssimuuveineen.

Se oli menoa sitten, opettelin samalla kaikki mahdolliset muutkin Hinoin biisit ja kutosen joululoma meni lähes kokonaan tanssiessa. En itse suosittele kenellekään aloittelevalle paraajalle aloittaa tanssimista Hinoi Teamin kanssa, sillä sivustepin ei kuulu todellakaan olla noin leveä jnejnejnejnejej... Lopulta vikat puoli vuotta koristreeneissä meni enemmän parailuun kuin pelailuun. J-rockiin ihastuin lopulta An Cafen ja ayabien muodossa. Sitten tuli samalla Cyber shop, Morticia ja miniernuvaihe josta olen erittäin ylpeä. Mangaa oli vielä toistaiseksi pakko ostaa vähintään neljällä kympillä kuussa.

Oma hame, toppi, kaverin hame, kaverin huppari, kaverin mekko, kaverin huppari - Morticia

About kaikki muu mahdollinen - Cyber shop

Tässä kuva uudesta uljaasta ulkomuodostani (joka oli ehtaa lolitaa) Tampere Kupliilla maaliskuussa 2007. Kuva on revitty jostain päin nettiä, mutta varmuuden vuoksi kyklooppisoin seuralaiseni mikäli he eivät enää ole yhtä innokkaita jakamaan ernuaikaisia kuviaan. Samassa tapahtumassa tuli esille että ayabie oli tulossa Suomeen pitämään keikkaa Tavastialle. Pakko oli saada joku isukki järjestämään liput, ja lopulta 280507 oli ensimmäisen jiirukeikan vuoro. Mä olen puhunut keikasta aikaisemminkin, mutta voin vielä hieman lisäillä.

Ayabie oli silloin vielä niin ylivisual, onneksi nykyään he panostavat ulkonäköön huomattavasti vähemmän. Muistan että oltiin kaverin kanssa viimeiset jotka pääsivät nimmarijonoon, meidän jälkeemme kaikki käännytettiin jo pois. Valokuvasaalis jäi todella huonoksi, hyviä kuvia sain tasan yhden mutta nimmareiden ja kättelyiden jälkeen Anttilan turvamies tuli kysymään ollaanko faneja ja antoi meille nimmarikynät. Kiitettiin vartijaa antamalla pokkana halit. Itse sain basistin eli Intetsun kynän ja kaveri toisen kitaristin Yumehiton. Oltiin tosi jee ja tosi iloisia ja keikalla oli tosi jee vaikka mitään ei näkynyt mutta taisin rakastua silti (Y).

Henkinen taso ennallaan

Kirjoituslaiskuus on ilmaantunut taas joka ikisellä kerralla kun olen avannut bloggerin. Oikeastaan taidan taas kevätsäiden tultua viihtyä enemmän ulkona kuin koneella mikä on varsin jännä juttu. Mulla olis vaikka mitä aiheita taas mistä voisin avautua, mutta kirjottaminen tuntuu vaan niin hiton hitaalta.

Viime viikolla näin peruskoulun päättyessä saatiin opolta takaisin sekä kirjeet että julisteet jotka olimme tehneet seiskalla itsellemme. Vaikka liian hyvän muistin vuoksi muistin lähes kaiken mitä olin kumpaankin kirjoittanut, niin silti en voi sanoa kuin että olin ehkä maailman jännin/oudoin/söpöin/tyhmin seiska ikinä. Ok, olin lolita. Kutsuin itseäni viuhumadoksi ja puupiksi. Piirtin lentäviä kaloja ja porkkanoita. Enkä ole muuttunut tarkemmin ajateltuna yhtään. Kuvat hieman kökköjä (eikä edes johdu kamerasta tai valosta), mutta siinähän ovat silti. Tekstit ovat 3 vuoden takaa, kuvat kahden.

"Mitä musiikkia nyt kuuntelet? Pidätkö vieläkin samoista bändeistä kuin nyt? Nyt pidän Ayabiestä, An Cafesta ja Muccusta. Olen menossa Gazeten keikalle! Muistat varmasti millaista siellä oli. Toivon että siitä tulisi loistava."

Muistan todellakin Gazen keikan. Ensin viisi tuntia jonottamista kylmässä huonosti pukeutuneena ilman minkäänlaista seuraa, sitten hyppäys muutaman sadan ihmisen ohi kaverin kavereiden seuraan -> oma tuska oli täysin turhaa. Keikalla en nähnyt mitään, tungos oli niin suuri että vain kelluin ihmismassan mukana koskematta maahan. Lopulta hukkasin kaverin jolla oli narikkalappuni ja joudun odottamaan yli tunnin. Puolenyön aikaan yksin kampissa joku mies pyytää yöksi, kännykästä oli loppunut akku, busseja ei enää mennyt. Lopulta sain jostain päin Espoota taksikyydin sillä isä ei ollut ajokunnossa. Loistava keikka siis. Ja pikkuhiljaa alan taas pystyä kuuntelemaan juuri mainittuja bändejä uudelleen...!

"Oletko vieläkin Japani-obsessoitunut? Mistä nyt pidät? Luen Azumanga Daiohia, FMA:ta ja ostin viime lauantaina ekan Full Moonin. Pidän Ayabien Aoista. Oletko nähnyt hänet uudestaan? Toivon että olet!"

Olisin varmaan ilahtunut jos olisin kuullut vaihtarisuunnitelmistani. Ja mitä nyt muistelen, niin Azumanga Daiohista en jaksanut ostaa kuin ensimmäisen osan ja myöhemmin jollain lahjakortilla kolmannen. FMA'tkin olen antanut eteenpäin ja Full Moonin eka osa jäi viimeiseksi. Ja näinhän minä Aoin. Ja vielä ihanampana kuin aikaisemmin!

"Pukeudutko vieläkin Gothic Lolitaan? Vai oletko jo Gootti tai jopa Sweet lolita? Oletko tutustunut muihin samanlaisiin? Entä uskaltanut Terriblen miitteihin. Teetkö itse vaatteita? Onko Morticia vielä lempikauppasi vai onko nyt joku muu? Haaveilen aina Marblen vaatteista!"

Tätä lukiessani melkein itkin. Koska todellakin päädyin sweettariksi niin voin jälkikäteen sanoa että en todellakaan koskaan ollut gothic lolita vaan pelkkä pitsiernu. Pelkään Morticiaa ja Marblekin näyttää liian muovipitsioksennukselta että vaikka vaatteiden mallit ovatkin välillä ihan hienoja niin en ehkä pukisi. Ehkä aika kultaa muistot mutta Terrible lisäsi silti ihanasti elitistisyyttä. Onneksi tästä on jo melkein 3 vuotta. ♥

Enkä yhtään tiedä miksi tuolla lukee Versailles. En muistaakseni koskaan kuunnellut kuin pari biisiä todetakseni ettei aivan ollut mun juttu. Ehkä ajattelin että tälläinen fakta unohtuisi parin vuoden aikana : D

Asennemuutoksia

Jotenkin kaiken tämän jälkeen, olisi ehkä pikkuhiljaa aikaa muuttaa asennettaan. Itteänikin on pitkän aikaa ärsyttänytkin mokoma elitistisyyteni, mutta omaksi hirvityksekseni, ja muiden iloksi se alkaa jo pikkuhiljaa murentua.

Monet lähitutut tietävätkin, että olenkin varsinainen antiernu, joka dissaa kaikkia ja kaikkea, mikä liittyy esimerkiksi animeen ja mangaa, sekä J-rockiin. On helppoa vihata jotain, jonka tuntee hyvin, sekä jollain tavalla huomattavasti enemmän oikeutettuakin. Olen aina nyrpistellyt nenääni niille, jotka jaksavat päteä että "lolz, kuuntelex jotaa japsirokkii? Nehä pukeutuu kaikki iha mekkoihi ja näyttää naizilt". Vaikka negatiivisten kommenttejen esittäminen on sallittua, niin tehkää se perustellen, ja niin, että tiedätte mistä puhutte. Niin kuin väittelyssä, pelkällä inttämisellä ei pitkälle pääse. "Inhoan sitä, koska..."

Ilman avointa ja uteliasta luonnettani tuskin olisin koskaan päässyt tutustumaan japanilaiseen kulttuuriin. Olen tiedonjanoinen ja haluan ymmärtää ja tietää erilaisista asioista. Yleensä olen myös erittäin haluton dissaamaan mitään, mutta silti varsin taipuvainen ylimielisyyteen monia asioita kohtaa. Kaksinaismoralistinen moralisti, tiedän mitä ajattelette. Ehkä sitä voisi kutsua viha-rakkaussuhteeksikin koko japanihöskää kohtaan. Olen vastakohtien ja ristisiitaisuuksien multihuipentuma.

Viime kuukausien myötä, osin varmaan tämän bloginkin, uusien ystävieni, sekä jonkinsortin henkisen kasvun ja traumoista ylipääsemisen myötä olin tänään valmis etsimään kirjahyllystäni Ayabien Ecumenical Imagen ja katsoin sen läpi jopa ihan nauttien. Pyysin kyseistä keikka-DVD'tä vuosi sitten joululahjaksi, mutta tähän mennessä olin katsonut sen vain kahdesti, ja kummallakin kerralla tein jotain aivan muuta kuin keskityin videoon. En oikein itse ymmärräkään, miksi edes halusin kyseistä DVD'tä. Kai halusin jotenkin jarruttaa itseni muuttumista, kuin protestiksi koko suunnanmuutostani vastaan. Vaikka itsensä muuttumista ei voi vuosien varrella mitenkään estää, on silti ok olla vihaamatta entistä itseään. Olen ylpeä Nylon Beatista, Gimmelistä, My Chemical romancesta sekä kaikista muistakin musiikkiin tai muuhun elämäni osa-alueeseen kohdistuvista vaiheistani. Vaikka ne ovat kaikki ohi, on oikein arvostaa niitä. Jos Naikkarit vielä keikkailisivat, menisin varmasti täysissä fiiliksissä mukaan bailaamaan 12 apinan tai Senegalin öiden tahdissa. Hei, musamakuni on AINA ollut loistava, en varmasti ole koskaan kuunnellut huonoa musiikkia. Japanilaisia bändejä dissaamalla dissaan siis samalla itseänikin. Terveen itsetuntoni myötä minun olisi paras oppia myös pikkuhiljaa myöntämään että "Kyllä, kuuntelin An Cafea ja pukeuduin Bäkkäriin!", sekä etsiä sama utelias luonne ja omia suosikeita myös J-rockin joukosta. Maailmankuvan tai musiikkimaun laajentaminen ei ole koskaan tuskin tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Muutokset eivät koskaan tapahdu hetkessä. Kuten J-rockin karsiutuminen elämästäni nollatoleranssiin asti. Ensin oli pienet asenteelliset muutokset poikapoppia kohti, sitten japanirokkilakko, joka lopulta venähti odotettua pidemmäksi. Sitten tuli joukkoonkuulumattomuuden tunne, inhon ja ärsytyksen tunne sekä täydellinen eristäytyminen. Vaikka olenkin diiva ja nirppanokka, ei silti yleensä tapoihini kuulu luokitella itseäni muita paremmaksi. Onneksi alan taas pikkuhiljaa palata takaisin paljetti- ja höyhenkoristellulta valtaistuimeltani. Ehkä on taas aika kohdata ernuhieltä haisevat keikkaluolat, ladata koneelle takaisin vanhoja lemppareita ja kuunnella läpi vanhat, pölyttyneet albumit. Hitaasti hyvä tulee, mikään ei tapahdu hetkessä, ja vaikka olenkin pienin askelin taas menossa kohti ernumusiikkia, jotkut asiat silti pysyy silti varmasti vielä entisellään. Kutsu mua ernuksi and I'll shoot ur head off. Aitoa ylpeyttä ja itsetuntoa ei kasata hetkessä, joten liika muistuttelu vain kiskoo takaisin sinne mistä tulinkin, eli Johnnyglitterin keskelle. Ehkä joskus olen myös valmis tutustumaan uusiin tuttavuuksiin, odottakaas vaan, kohta pyydän muilta jo musiikkivinkkejä!

Pitäisi vain jaksaa odottaa LM.C'hen. Siitä tulee varsinainen koitos kohdata neurtaalisti taas mustapinkkihiuksiset ja muovipitsiä oksentavat ernut. En ehkä vielä siihen mennessä ymmärrä sitä visuaalista viehätystä, tuskin koskaan, mutta toivottavasti muistan taas, että hekin ovat vain ihmisiä. Sellaisia kuin minä itsekin. Itkettää aivan kaikki ne keikat jotka olen missannut tässä vuoden aikana - An Cafe, MIYAVI, Takanori Nishikawa, muun muassa. Vaan unohdetaan se, here I come, peljätkää kanssaihmiset, olen valmis taas muiden litistämäksi ja yliajetuksi. Opetetaan rokkarit ja popparit ja Lady GaGa elämään sopusoinnussa A.K'n musiikkikirjastossa. ♥ 

My story part 3.

Ei oikein ole omista jutuista kirjoittaminen maistunut läheskään niin hyvin kuin ihanista artisteista, joten en ihan omassa aikataulussani pysynyt. Yritän taas päästä kahlattua eteenpäin kylmiä väreitä aiheuttavissa muistoissa ja valokuvissa.

Welcome Kamppi, my new home. Ensimmäinen kerran sain kokea huomion hurmaa kyseisessä kauppakeskuksessa tämä asu päällä, ja aika paljon tuli kommentteja tyyliin "miksi sulla on bumerangi selässä?" Nurkissa pyöriminen alkoi, ja kun oli tarpeeksi harjoiteltu julkista esiintymistä cosplayssa oli aika kunnon tapahtumankin, eli Tampereen Traconin -06. Kaikki pitivät lupauksensa ja tekivät cosplaynsa kunnialla mummojen avustuksella, vaikka omani oli selkeästi massiivisin bumerangijutusta johtuen. Onneksi sitä ei luokiteltu vaaralliseksi styroksin vuoksi  tai ihme kyllä liian suureksikaan. Enhän mä nyt olisi ollut uskottava Sango (from Inuyasha) ilman tota juttua.

Ärsyttää tosin, että kunnon kuvamateriaalia ei juuri ole, sillä en tainnut olla niihin aikoihin yhtä pakkomielteinen kamerani kanssa kuin nykyään. Nämä kaksi kuvaa onkin sitten lähestulkoon kaikki mitä itsestäni jälkeenpäin löysin.

Vielä nytkään en ymmärtänyt mitään paneelien ja keskusteluiden päälle, vaan mielummin shoppailin koko päivän myyntipöydillä ja nautin paikan kahjosta sosiaalisesta ilmapiiristä. Vähempi kiljumista ja sekoilua kuin aikaisemmin, mutta vielä aika hysteeristä menoa. Hauskaa taisi olla ekat tunnit, mutta lopulta alkoi siinä n. 6 tunnin kohdalla hieman väsähtää. Nykyäänhän se iskee jo toisen tunnin kohdalla.

Ihme juttu, että voin myös tästäkin Naruto.fi'n miitistä sanoa, että oikeasti viihdyttävää. Otin videon kyseisestä "Uchiwaa mä metsästän" leikistä, ja se olisikin julkaisemisen arvoinen, mutta en kehtaa laittaa mitään muista ihmisistä ilman heidän lupaansa. Olin silti ainoita, jotka olivat jossain muussa kuin Naruto-cossissa, joten en vieläkään aivan täysillä ollut mukana vaikka tunsinkin jo muutamia uusia ihmisiä porukasta. En vaan muista missä kohti pidinkään viikonlopun mittaisen Naruto-maratonin ja katsoin 80 ensimmäistä jaksoa. Siihen sitten jäikin suurimmaksi osaksi animekokemukseni, sillä olin enemmän perso paperisille versioille. Tuossa vaiheessa jo seurasin n. kaikkia suomijulkaisuja, ja ostin A-luokkaistakin silloin kun rahaa oli hieman ylimääräistä. En vieläkään ymmärrä millä tuon kaiken kustansin.

Yksi jännimmistä asioista joihin vahingossa kuitenkin törmättiin, oli FinnParanoidsien vaatimaton mutta yllättävän pitkä esitys (videota on minuuttitolkulla kovalevyllä). Ensikosketus paraparaan, ja päädyinkin kotona jammailemaan ja apinoimaan noita muuveja. Hauskaa huomata, että Paranoiditkin on kehittyneet hurjasti noista päivistä, ja saaneet myös lisää jäseniä. Parailusta muodostui pitkäksi aikaa puoliaktiivinen harrastukseni, josta ehkä puhun in next ep.

My story part 2.

Jatketaan aiheesta My History.

Joskus viidennen luokan aikoihin keväällä mukaan ilmestyi Inuyasha, johon koukutuin valtavasti seuraavan vuoden ajaksi. Kaikki pokkarithan olen jo antanut eteenpäin, mutta kyllä niistä ekoista näkikin, että niitä oli luettu niin kovasti, että luultavasti osasin jo kaikki vuorosanat ulkoa. Miroku oli ehkä hotein tyyppi ikinä, Sangosta tuli ehkä suurin idoli ikinä, ja mikään ei kiehtonut enempää kuin se sekopäinen rakkaus niiden kahden välillä... ah eskapismia. 

Joskus keväällä luokkalaiseni tutustuttivat minut myös J-rockiin ensimmäisen kerran, mutta koska kyseessä oli Miyavin Senor Senora Senorita, sain koko touhusta aika sekopäisen kuvan. Japanirockia? Lähinnä joku hullu  sönköttämässä  flamengotanssijoiden keskellä oudoilla muoviviiksillään.

Lopulta kuudennen luokan aivan alkuhetkillä kaverini sattuivat toteamaan, että hei, huomenna olis Animecon Helsingissä. OMG, siis joku Animecon? Epävarmaa oli kyllä siinä vaiheessa, että miten hitossa me sinne voitaisiin päästä. Sehän oli Helsingissä, n. 40 minuutin junamatkan päässä eli ihan mahdotonta mennä! Lopulta kyytijärjestelyt sovittiin, kaulaan supastyle satiininauha, hiukset tosi kawaiille pikkuponnareille sivuille ja eikun matkaan.

Eka pysäkki oli tietysti Blippo, jossa olin käynyt aikaisemmin joskus neljännellä luokalla tätini kanssa kun mulla ei vielä ollut mitään aavistusta koko animejutuista. Hamtarokrääsiähän mä silloin vain olin katsellut. Helsinkituntemukseni oli siis aika naurettavaa luokkaa, sillä tuskin olin aikaisemmin käynyt Kampissa. Taisin ostaa jotain ah niin ihania Inuyashajuttuja, ja katsoin ihan silmät pyöreinä kaikkea sitä pinkkeyttä ympärilläni, ja sitä törkeän mageeta cossaajaa siitä jostain sarjasta jonka nimeä en enää muista. Törkeän magee taisi käsittää siinä vaiheessa japanilaisen merimieskoulupuvun, kissahatun, hännän ja tassut.

Tässä oli ensinäkymiä. Ooh, siellä oli Kagomea, Seshoomarua ja muutama muukin jonka tunnistin. Ujostelun jälkeen uskalsin jopa käydä halaamassa Mirokua. Noihin aikoihin (eli vuonna 2006) tapahtuma ei vielä ollut läheskään niin massiivinen kuin se on nykyään, mutta älyttömän pienien tilojen takia siellä oli erittäin hankalaa liikkua, eikä sisätiloissa jaksanut kamalasti viettää aikaa. Ostin luultavasti n. 5 ihastuttavaa julistetta, jotka majaili seinillä lähestulkoon pari vuotta, ja ensimmäisen Narutoni, josta en ymmärtänyt sanaakaan ylihaastavan englannin (!) vuoksi. 

Sitten mukaan kuvioihin tuli Naruto.fi'n miitti, johon samaiset kaverini josta kaikki paha alkoi, raakasivat vaikka en ollutkaan vielä jäsen tai tiennyt paljoakaan sarjasta. Kieltämättä miitti jopa nykyluokittelullani oli erittäin mielenkiintoinen ja hyvin suunniteltu, sillä paikalle raahattiin paperinen Sasuken pää, jota porukat sadistisessa mielihyvässä hakkasivat pesismailalla. Itse en rohjennut, mutta lopulta kun kallo saatiin halkaistua, suostuin käydä poimimasta muutaman sieltä pompanneen karkin. Ensivaikutelma oli erittäin positiivinen, ja seuraavasta päivästä eteenpäin olin ahkera N.fiin jäsen. Nyt käyttäjätilini on luultavasti kyllä poistettu, harmillisesti... mutta toimin nimellä Kin-chan, .sillä Naruton Kin oli "syntynyt" samana päivänä kuin minä ja sehän oli hieno juttu.

-kappas, ei ollutkaan, eli käyttäjäni Kin onkin vielä tallessa. Loistava esimerkki niistä ihanista ala-asteajoista. Muistan niin elävästi sen kuin varsinaisena matikkanerona keksin tuon GaaLee-suhdelaskun. Pakkohan se on tännekin laittaa, puhtaasti alkuperäisenä:

Tieteellisesti todistettua! 

Elikkä, ja tämähän on täsin totta, ja se on ihan tieteellisesti todistettu, että GaaraxRock Lee on 1932. Ja Leen suhde Gaaraan on noin 2,4285714 Ja Gaaran suhde Leehen on noin 0,4057971 xD Keskellä matikan tuntia päähäni iski mielen kiintoinen kysymys. Olimme laskemassa eri asioiden suhteita eri asioihin, ja sitten ajatten ''Leen suhde Gaaraan? Entäpä gaaran suhde Leehen? Entä Gaara kertaa Lee?'' xb Niinpä välitunnilla nappasin paperia ja kynän ja Sakuran kanssa laskettiin sitten nuo. Elikkä, siis Gaaran kirjainten summahan on 28 Ja Rock Leen summa 69 (Pervo luku x,D) Ja sitten jaetaan Rock lee Gaaralla, jolloin saamme selville suhteen, eli noin 2,4285714 :D Sitten jaimme Gaaran Leellä, jolloin tulee noin 0,4057971:D Eihän näissä ole mitään järkeä, mutta tämä tekniikka jolla selvittää toisen suhde toiseen ja kuinka hyvin parilla menee, on mielestäni hyvin potentiaalinen ja vallankumouksellinen :D Ohhoh, olen seko xb Mutta älkää välittäkö, se johtuu vain kasvihuoneilmiöstä.

(Sasunaru on muuten 18774. Maailma on epäreilu...)

Koska paneelit ovat kuitenkin tavattoman kuivaa ajanvietettä hädintuskin 12-vuotiaalle, niin koko päivä menikin sitten haleja kerätessä - total taisi olla yli 200 halattua ihmistä. Taidettiin olla ne conin häpeäpilkut ja pahimmat pikkuernut mitä paikalle oli saapunut, ja siitähän mä en ole kovin ylpeä. Mutta aika kultaa muistot, nyt lähinnä naurattaa. Lopulta vaihdettiin lupaukset, että seuraavaan coniin joka maassamme pidetään, niin tehdään cosplayt, ja siitä sitten enemmän tulevaisuudessa.

My story part 1.

Jotenkin hurjan turhauttavaa laittaa esille mitään videoita, kun puolet niistä mitä oon postannut on jo jossaan bittiavaruudessa. Oma Youtube-tilikin on saanut jo pariin otteeseen huomautuksia joltain TV Asahilta sekä NHK'lta. Mitä fakkia, toki toiden copyrightien rikkominen on väärin, mutta loppujen lopuks ne ei voi muuta kuin hyötyä siitä että laitan nettiin clippejä joistain kaikkien rakastamista TV-ohjelmista. Sharing is love, mitä enemmän esillä on matskua ja videoita, sitä enemmän niiden ohjelmat saavat katsojia ja bändit faneja. Ilmainen mainonta ei liene pahaksi?

Eli luultavasti tästä eteenpäin pysyn mielummin hiljaa kuin laitan videoita. Ei jaksais muuttaa videoiden linkkejä aina jälkikäteen.

Mutta koska muutenkin tää blogi kuuluu siihen kategoriaan, että ketään ei kiinnosta, joten voin taas avautua aivan rauhassa ja laukoa julmia näkökulmiani ilman että kukaan, noh, pahastuu.

When I was young... Eli kuinka kaikki sai alkunsa, miksi olen tässä, miksi minusta tuli minä? Piece of me, My story chapter 1. 

Siinä se! Kaiken pahan alku ja juuri. Ehkä häpeällisin sarja ikinä, mutta iski niin kovasti 5-luokkalaiseen. Muistan niin sen fiiliksen, kun kaksi kaveriani oli meillä pelaamassa pesistä (kyllä, sisällä), ja lopulta puhe kääntyi johonkin uuteen ja kiehtovaan, ja avoimen mieleni ansiosta otin mielelläni huostaani yhden illan ajaksi tämän legendaarisen Tokyo Mew Mewin ykkösosan. Luultavasti päätin ryhtyä isona kissätytöksi tjtn, mutta koukkuunnuin pahasti, käskin lainata toisenkin osan, ja kolmannen tullessa kauppoihin olin jo niin tärähtänyt, että uhrasin jopa omista rahoista sen reilu 5 euroa saadakseni sen. Se oli menoa sitten, ja koska sitä joko ollaan ON/OFF, niin sen jälkeen lähti kyllä vähän useampikin satanen Sangatsu Mangalle ja Egmontille, sekä muutama käännytetty kaveri. Ne uhrit taitavat vieläkin olla koukussa, mutta onneksi eivät tietääkseni koskaan niin kovasti kuin minä pahimpina manganarkomaanikuukausinani. 

Lisää aiheesta joskus. Vaikeista asioista puhuminen on luonnollisesti aina vaikeaa.

 Vaihetaan siis aihetta ja katsellaan taustaani näin tänäpäivänä. Yleensä itsekin sanon ja olen aina sanonut, että sitä joko ollaan ernuja tai ei olla, mitään välimuotoa ei ole. Silti itse olen luonut jonkun oman kaksinaismoralistisen kulttini, että suhteeni koko touhuun on sekä vihaa että rakkautta. Mangaa ja animea nähdessä nyrpistelen nenääni, vaikka silti pieni kiinnostuksen kipinä saattaa välillä yllättää. J-rokki on arseesta ja jotain kovin yksitoikkoista ja tylsää, mutta silti haluan tutustua heihin jotka sitä kuuntelevat ja salaa vieläkin haluisin keikoille. Animeconiin yms. menen aina, mutta sitten itken paniikissa kavereilleni, että paikka ahistaa, lähdetään pois. Pikkuernut ovat raivostuttavia, conihalaaminen on inhottavaa, ja kaikki se perverssi läppä on niin huonoa, mutta silti jokin osa minusta tuntuu silti kuuluvan siihen maailmaan.

"Lyhyesti", kuuntelen aasialaista musiikkia, aion lähteä vaihtoon, haaveilen pinkeistä hiuksista ja rusetista päälaella, ernupojat ovat aina niin lutusia, japanilaiset muotilehdet ovat laadukkaampia kuin mikään Vogue, opiskelen kieltä, Hayo Miyazaki peittoaa Disneyn ja joskus jopa sorrun nakertamaan pockyja. Silti, en tunnista Rukia, dissaan Narutardit maanrakoon, lahjotan usean sadan euron arvosta mangaa kavereille ilmaiseksi ihan vain päästäkseni luurangoista eroon, sanon rehellisesti sushin maistuvan vain kumipalloilta, ja olisin valmis ampumaan (ritsalla) kaikki jotka hokevat kakkoiita, ^_____^^, Ayumi Hamasakin, Backstreetin kissahupparit ja kaikki ne jotka haaveilevat lähtevänsä Japaniin jotta voisivat ryhtyä visual-kei artisteiksi ja näinollen olla J-rokkareita. C'mon hei.

Eli miten sen nyt ottaa, suutun siitä kun joku kehtaakin sanoa ernuksi, mutta en koe olevani myöskään kovin tavis. Jotain siinä välissä, turvallisen etäällä kaikista kategorioista.

Mutta joskus tekee itsellenikin hyvää muistuttaa siitä millainen olin, ja että mulla aidosti oli hauskaa noiden juttujen parissa. Ei anneta koko kulttuurin kuolla, vaikka Tavastian keikalle saa viikkojen sijaan jonottaa enään vain tunnin. Tässä oli part yksi mun historiasta, vaikka se kertoikin enemmän nykypäivästä. Nykyisyyttä ei voi ymmärtää, ellei tiedä menneitä, ja vice versa, ainakin tässä tapauksessa.

Promises

Löysin lupaukseni, jotka tein vuosi sitten. Mielestäni onnistuin niiden pitämisessä melko hyvinkin.


1. Osta kannettava - Jep, sain sen ostettua ja vieläpä paljon aikaisemmin kuin luulin.
2. Tee PayPal-tili - Onnistuin!
3- Osta Daiki-uchiwa sekä juliste - Ostin myös Takaki-uchiwan!
4. Ompele ainakin 15 vaatetta - En tarkalleen ole laskenut, mutta ompelin aika paljon kuitenkin
5. Opiskele englantia kunnolla - Taisin todellakin opiskella, sillä päädyin Englantiin kolmeksi viikoksi, ja jaksoin pitää blogejanikin hetken in English.
6. Opiskele myös japania, äläkä muuta suunnitelmia vaihto-oppilasvuottasi koskien - Hakemukset ovat jo lähetettynä, eli muutoksia ei tullut. Myös kurssilla olen käynyt vaikka oppimistulokset ovatkin melko pohjalla.
7. Ompele ainakin 4 cossia - Kaksi ja puoli riittänee?




ENSI VUONNA LUPAAN:


1. Kirjoita ainakin 2 fanikirjetta Daikille.
2. Hanki aasialainen kirjekaveri.
3. Tue Hey!Say!JUMPpia, ja osta kaikki heidän levyt ja tavarat mitkä ilmestyvät.
4. Osta ainakin 12 japanistanialaista lehteä.
5. Osta iPod Classic
6. Työskentele ainakin 4 viikkoa kesällä
7. Älä osta paljoa vaatteita H&M'män kaltaisista kaupoista, vaan panosta enemmän laatuun tai eettisyyteen eli tue kirppareita.

Miten pelottavaa pitää olla?

Tässä taas yksi epäolennaisista avautumispostauksistani. Ei mitään tärkeää, vain valittelen sitä miten vuodet ovat tehneet minusta hirveän ristiriitaisen ja oudon mitä japanilaiseen popkulttuuriin Suomessa tulee.

Eli suoraan asiaan, jollain tasolla on saanut fobian ja pelkään muita japaniharrastajia. Eilen kuljeskellessani maamme kuuluisimmassa ostoskeskuksessa (joka Kamppinakin tunnetaan) ystävieni kanssa, pieni lauma n. 12 vuotiaita tyttöjä joista näki musiikkimaun vähintäänkin sadan metrin päähän alkoi hykertelemään vaatteilleni. Lopulta lähes juoksin karkuun kun muutamat heistä lähtivät perääni ja kuulin sanat "muffinssihame", "halata", "otetaan kiinni". Koska olen typerä ja paatunut ihminen, en pysty kohtaamaan pikkuernuja loukkaamatta heitä. Siksi on vain parempi pysyä kaukana, ja halaaminenhan on syntiä. 

Ongelma onkin lähinnä siinä, että olen ollut joskus itsekin samanlainen. Kulkenut ympäri Helsingin ernu-ghettoa cosplay-asussa iso bumerangi selässä. Siksi onkin ristiriitaista valittaa näistä hyperaktiivisista pikkutytöistä, jotka kuuntelevat tunnetuimpia j-rockin nimiä sekä pukeutuvat kuin asiaan kuuluun. Oikeastaan on aika söpöä ja pitäisi olla otettu mikäli pikkutytöt ihailee mutta pitää kiittää noin vuoden kestänyttä 24/7 lolitakauttani pahasta ernuallergiasta, sillä elitistisempää katumuotia ei voi olla. Kiitos kuuluu myös ihmisille jotka vielä tänäkin päivänä tivailevat minulta "katsonko magnaa" tai kuuntelenko jiirokkia. Sarjakuvan, visual kein ja JE'n välillä on suuria eroja, joten ei kiitos stereotypioille ja typerille oletuksille.

Vaan ei tämä silti tarkoita, etteikö minulla olisi kavereita jotka ovat perinteisemmän japanilaisen popkulttuurin ystäviä. Sillä minulla on, ja olinkin erittäin hämmästynyt kun yksi heistä tokaisi muutama päivä sitten, että "olisi mahtavaa jos KAT-TUN tai NEWS tulisi Suomeen". Oikeasti, vaikka JE onkin kunnon markkinoiden kingi Japanissa, niin ulkomailla koko yritys on melko tuntematon. Ainakin ennen se oli, sillä selkeästi yhä useammat ovat tietoisia heidän bändeistään. Tänään taas näin erään Englannissa tapaaman ystäväni ja hän kysyi haluaisinko muutaman KAT-TUN tarran jotkä hän oli saanut korealaiselta kirjekaveriltaan. Olen ihan oikeasti iloinen että nämä nimet tulevat esille nykyään muuallakin kuin livejournalin yhteisöissä.

Vaan vielä olisi yksi ongelma - kukaan ei tunnu tuntevan Hey!Say!JUMPpia. Miten saisin tehtyä heidätkin suositummaksi? Mitään ideoita?