Bounce to you

Vihdoin on jiirurokkisuomen porukat saaneet koottua koosteen kuukausi sitten bailatuista Annyenong!Party'ista. Olin sillon niin pahasti epäedustus etten edes viitti katsoa sillä silmällä erottaako mua mistään, mutta mitä luultavimmin ei onneksi. Hyvin on kuvattu niin, että näyttäisi porukkaa olevan aivan hemmetisti, mutta tottakai tota videota katsomalla pitää jäädä hyvä vaikutelma ja jälkimaku suuhun vaikka paikanpäällä ärsyttikin välillä liika väljyys. 

Välillä osaan aina mykistyä omasta puolisokeudesta. Huusin itselleni Huuto.netistä itselleni vihdoin about kolmen vuoden vitkuttelun jälkeen Ayabien Virgin snow colorin kympillä koska mulla on pakkomielle täydellisiin levykokoelmiin ja se levy on puuttunut ikävästi siitä välistä. Paketti oli saapunut ja hengasi koko päivän keskellä eteisen lattiaa. Eteinen on yksi niistä paikoista jossa vietän ihan liikaa aikaa ison peilin vuoksi (muut on keittiö/jääkaappi sekä tietokoneen läheisyys). Miten se oli jäänyt multa niin pahasti huomaamatta että löysin sen vasta yöllä? En oo vielä kerennyt kuitenkaan kuuntelemaan (köh köh löhösin kolmeen asti ja loppupäivän tanssinu NU ABOa) kun on niin kiireistä ja mukana tullutta DVD'tä en voi soittaa koska soitin meni rikki ja kannettava on säädetty soittamaan halpoja kiinalaisversioita. 

Musta näyttäis että Intetsulla on sama vihreän juurikasvun ongelma niikun mullakin sillon kun omistin siniset hiukset. Tai kuka muuten huvikseen värjäisi tyven erilleen vihertäväksi? En muuten edes muistanut, että Yumppa ei vielä ollut ainakaan virallisesti mukana tällä levyllä ja voi vitsit mulla ei kyllä oo yhtään ikävä tota ylinäyttävää glitterisillä tekokynsillä terästettyä ulkomuotoa.

Ja päivän lol on tässä. Oikeasti kyseessä on jo aika vanha juttu mutta koska hei, elän maalla ja kaapissa mä en voi huomata ihan kaikkea. Manga ja japani ainakin myi, mutta ostaako joku oikeasti shampoota  manganeidin vuoksi? (Itse ostaisin ainoastaan muumien vuoksi.) Tovottavasti sivuvaikutuksena hiukset ei muutu pinkeiksi tai hattaransinisiksi. Tai jospa sittenkin muuttuis, oon nimittäin miettinyt hiuksiini jälleen jotain uutta ja vähemmän pigmentoivaa väriä kuin kirkkaan punainen...

My story part 4.

Ja hups näin puolivuotta hurahti ja oon vasta nyt valmis jatkamaan kuivaa jupinaa ittestäni. Viimeksi jäätiin vuoden 06 lopulle ja lopullinen paraparakäänytys tapahtui jouluna, kun paketista paljastui Play it Again vol. 3 - kokoelmalevy. Jotenkin sinne oli päätynyt mukaan japanilainen eurobeatpoppisryhmä shanadoo ja heidän King Kong.

Muutamia viikkoja ennen oli juuri Anime-lehdessä näkynyt FinnParanoidsejen artikkeli paraparasta, joten biisin alussa japaninkielisen höpötyksen joukosta pisti sana "parapara" vähän korvaan. Youtubeen haku KING KONG, ja tulokseksi annettiin tunnetun Hinoi Teamin (Night of Fire, anyone? (Se missä Korikki todella aloitti tanssimaan paraparaa (kuten Seigi no Mikatan isosisko hänen käski tehdä))) versio samasta biisistä tanssimuuveineen.

Se oli menoa sitten, opettelin samalla kaikki mahdolliset muutkin Hinoin biisit ja kutosen joululoma meni lähes kokonaan tanssiessa. En itse suosittele kenellekään aloittelevalle paraajalle aloittaa tanssimista Hinoi Teamin kanssa, sillä sivustepin ei kuulu todellakaan olla noin leveä jnejnejnejnejej... Lopulta vikat puoli vuotta koristreeneissä meni enemmän parailuun kuin pelailuun. J-rockiin ihastuin lopulta An Cafen ja ayabien muodossa. Sitten tuli samalla Cyber shop, Morticia ja miniernuvaihe josta olen erittäin ylpeä. Mangaa oli vielä toistaiseksi pakko ostaa vähintään neljällä kympillä kuussa.

Oma hame, toppi, kaverin hame, kaverin huppari, kaverin mekko, kaverin huppari - Morticia

About kaikki muu mahdollinen - Cyber shop

Tässä kuva uudesta uljaasta ulkomuodostani (joka oli ehtaa lolitaa) Tampere Kupliilla maaliskuussa 2007. Kuva on revitty jostain päin nettiä, mutta varmuuden vuoksi kyklooppisoin seuralaiseni mikäli he eivät enää ole yhtä innokkaita jakamaan ernuaikaisia kuviaan. Samassa tapahtumassa tuli esille että ayabie oli tulossa Suomeen pitämään keikkaa Tavastialle. Pakko oli saada joku isukki järjestämään liput, ja lopulta 280507 oli ensimmäisen jiirukeikan vuoro. Mä olen puhunut keikasta aikaisemminkin, mutta voin vielä hieman lisäillä.

Ayabie oli silloin vielä niin ylivisual, onneksi nykyään he panostavat ulkonäköön huomattavasti vähemmän. Muistan että oltiin kaverin kanssa viimeiset jotka pääsivät nimmarijonoon, meidän jälkeemme kaikki käännytettiin jo pois. Valokuvasaalis jäi todella huonoksi, hyviä kuvia sain tasan yhden mutta nimmareiden ja kättelyiden jälkeen Anttilan turvamies tuli kysymään ollaanko faneja ja antoi meille nimmarikynät. Kiitettiin vartijaa antamalla pokkana halit. Itse sain basistin eli Intetsun kynän ja kaveri toisen kitaristin Yumehiton. Oltiin tosi jee ja tosi iloisia ja keikalla oli tosi jee vaikka mitään ei näkynyt mutta taisin rakastua silti (Y).

piece of info

Päivän HSJ:

Ja heidän tuleva albuminsa JUMP No. 1 joka ilmestyy meidän kuolleen Noora-koiran syntymäpäivänä, ja ainiin, päivä omien synttäreideni jälkeen eli 7.7. Levylle on tulossa kokonaisuudessaan hurjat 17 biisiä joista 7 on jo tiedossa (5 ensimmäistä singleä sekä Jounetsu JUMP ja Memories). Kuka tietää jos mr. Johnny haluaa saada haltuunsa ennätyksen maailman pisimmästä CD-julkaisusta. Viime jouluna nimittäin flumpool kahmaisi tittelin itselleen levyllään What's Flumpool!? joka kesti 2 sekunttia vajaat 80 minuuttia eli 2 sekunttia vajaa maksimin mitä levylle voidaan tallettaa. Tällä kyseisellä levyllä oli 16 raitaa, joten mikäli Jumpin biisit olisivat harvinaisen pitkiä niin tuo ennätys on helposti rikottavissa...

Yes Asia: Normal Edition & Limited Edition

(Lauantai)päivän yhyy :

Koska kaikkia kiinnostaa seurata miten minun vesimelonilimuprojektini sujuu... uskalsin käydä Manga Cafeessa sisällä ja viihdyinkin siellä yllättävän hyvin noin 45 sekunttia. Pieneltä näytti, kaakao oli 2,5€ (+piste!) ja paljon oli Hello Kittyjä. Sielläkään ei sitä limua myyty. Kuulemma on yksi melko edullinen englantilainen nettikauppa, mutten tiedä siitä mitään.

Päivän Milan:

"Serbian tyttömäisen mieslaulajan Milan Stankovicin androgyyni habitus taisi olla liikaa naapureille, koska naapuriäänet jäivät yllättävän vähiin. Lännelle sointimaailma taas oli liian outo; 13:s sija" - HS

Kaveri ilmoitti nähneensä GD'n viisuissa ja muut ihmetteli mikä Serbiajuttu mulle on tullut.

Huonolla kurssilla

Mun tuurilla tietysti asiat ei koskaan toimi ja lopulta jouduin soittelemaan useaan kertaan EF'fälle kun vaihtarilaskua ei alkanut kuulumaan. Soitin juuri oikeaan aikaan ennen kuin olisi alkanut tulemaan mätkyjä eli sattui sitten ikävästi että lasku oli jäänyt kokonaan postittamatta tai se oli kadonnut. Saatiin se sitten viime viikon alussa ja eräpäivä oli mennyt vapun aikoihin. Mukana oli myös lappunen:

...ja tietystikään mitään sellaista ei ole saapunut. Lähetin asiasta (ja parista muustakin) sähköpostia mutta vielä ei ole tullut vastausta. Mukana oli myös vahvistuslappu joka piti lähettää toimistolle "muiden papereiden kassa" mutta mulla ei ole mitään aavistusta mistä papereista on tälläkertaa kyse.

Nyt kun ajattelin että on täysin varmaa että menen EF'fän kautta (AFS soitti ja tarjosi varasijaa mutta kieltäydyin) niin huomasin papereissa tälläisen kohdan:

Vaikka vaihto-oppilas on nyt hyväksytty ohjelmaamme emme voi vielä taata hänelle paikkaa kyseisessä maassa ennen kuin tiedämme paikkatilanteen. Takaamme joka tapauksessa ohjelmaamme hyväksytyille vaihto-oppilaille aina paikan kyseisenä lukuvuonna oman valinnan mukaan jossakin toisessa isäntämaassa.

Ja tämä kohta koski niitä, ketkä olivat menossa joko Australiaan, Uuteen-Seelantiin, Hongkongiin, Japaniin tai Kanadaan eli toisin sanoen minua. Se olisi vielä ollut okei jos olisin päässyt vaikkapa Koreaan mikäli paikkoja Japaniin ei riittäisi, mutta valittavana kakkosvaihtoehdoiksi oli vain USA, Irlanti, Ranska, Saksa, Iso-Britannia tai Costa Rica. Ja vaikka valitsinkin Englannin, niin mikäli käy etten paikkaa saa otan mielummin rahat takaisin. Onneksi siihen on mahdollisuus ettei tarvitse pakosta asua lol englanninkielisten kanssa hyi. Ei sillä, mutta mulla on ollut missio mennä Japaniin jo niin pitkään, että en kestäisi sitä että yhtäkkiä pitäisi käyttää vuosien säästöt johonkin toiseen maahan. 

Kiitos Kreikan sun muiden jotka ovat tyrineet talousasioissa, euron arvo on niin surkea että 50 000 jeniä maksoi reilut 430 euroa, eli 1 euro= 117 jeniä. Muistan kun Inuyashan palstalla aikoinaan kerrottiin sen olevan 140, sitten siitä hieman eteenpäin ja se oli luokkaa 170, ja yhtäkkiä se onkin näin vähän. Ja koska sen ennustetaan laskevan, laitettiin juuri 50 tuhannen jenin nippu tilaukseen. Saan hakea sen ensi viikolla ja sitten hypistellä sitä vuoden ajan ennen kuin pääsen käyttämään. Se onkin sitten ensimmäinen konkreettinen todiste siitä että olen todellakin jossain kohti häipymästä Suomesta.

My story part 3.

Ei oikein ole omista jutuista kirjoittaminen maistunut läheskään niin hyvin kuin ihanista artisteista, joten en ihan omassa aikataulussani pysynyt. Yritän taas päästä kahlattua eteenpäin kylmiä väreitä aiheuttavissa muistoissa ja valokuvissa.

Welcome Kamppi, my new home. Ensimmäinen kerran sain kokea huomion hurmaa kyseisessä kauppakeskuksessa tämä asu päällä, ja aika paljon tuli kommentteja tyyliin "miksi sulla on bumerangi selässä?" Nurkissa pyöriminen alkoi, ja kun oli tarpeeksi harjoiteltu julkista esiintymistä cosplayssa oli aika kunnon tapahtumankin, eli Tampereen Traconin -06. Kaikki pitivät lupauksensa ja tekivät cosplaynsa kunnialla mummojen avustuksella, vaikka omani oli selkeästi massiivisin bumerangijutusta johtuen. Onneksi sitä ei luokiteltu vaaralliseksi styroksin vuoksi  tai ihme kyllä liian suureksikaan. Enhän mä nyt olisi ollut uskottava Sango (from Inuyasha) ilman tota juttua.

Ärsyttää tosin, että kunnon kuvamateriaalia ei juuri ole, sillä en tainnut olla niihin aikoihin yhtä pakkomielteinen kamerani kanssa kuin nykyään. Nämä kaksi kuvaa onkin sitten lähestulkoon kaikki mitä itsestäni jälkeenpäin löysin.

Vielä nytkään en ymmärtänyt mitään paneelien ja keskusteluiden päälle, vaan mielummin shoppailin koko päivän myyntipöydillä ja nautin paikan kahjosta sosiaalisesta ilmapiiristä. Vähempi kiljumista ja sekoilua kuin aikaisemmin, mutta vielä aika hysteeristä menoa. Hauskaa taisi olla ekat tunnit, mutta lopulta alkoi siinä n. 6 tunnin kohdalla hieman väsähtää. Nykyäänhän se iskee jo toisen tunnin kohdalla.

Ihme juttu, että voin myös tästäkin Naruto.fi'n miitistä sanoa, että oikeasti viihdyttävää. Otin videon kyseisestä "Uchiwaa mä metsästän" leikistä, ja se olisikin julkaisemisen arvoinen, mutta en kehtaa laittaa mitään muista ihmisistä ilman heidän lupaansa. Olin silti ainoita, jotka olivat jossain muussa kuin Naruto-cossissa, joten en vieläkään aivan täysillä ollut mukana vaikka tunsinkin jo muutamia uusia ihmisiä porukasta. En vaan muista missä kohti pidinkään viikonlopun mittaisen Naruto-maratonin ja katsoin 80 ensimmäistä jaksoa. Siihen sitten jäikin suurimmaksi osaksi animekokemukseni, sillä olin enemmän perso paperisille versioille. Tuossa vaiheessa jo seurasin n. kaikkia suomijulkaisuja, ja ostin A-luokkaistakin silloin kun rahaa oli hieman ylimääräistä. En vieläkään ymmärrä millä tuon kaiken kustansin.

Yksi jännimmistä asioista joihin vahingossa kuitenkin törmättiin, oli FinnParanoidsien vaatimaton mutta yllättävän pitkä esitys (videota on minuuttitolkulla kovalevyllä). Ensikosketus paraparaan, ja päädyinkin kotona jammailemaan ja apinoimaan noita muuveja. Hauskaa huomata, että Paranoiditkin on kehittyneet hurjasti noista päivistä, ja saaneet myös lisää jäseniä. Parailusta muodostui pitkäksi aikaa puoliaktiivinen harrastukseni, josta ehkä puhun in next ep.

My story part 2.

Jatketaan aiheesta My History.

Joskus viidennen luokan aikoihin keväällä mukaan ilmestyi Inuyasha, johon koukutuin valtavasti seuraavan vuoden ajaksi. Kaikki pokkarithan olen jo antanut eteenpäin, mutta kyllä niistä ekoista näkikin, että niitä oli luettu niin kovasti, että luultavasti osasin jo kaikki vuorosanat ulkoa. Miroku oli ehkä hotein tyyppi ikinä, Sangosta tuli ehkä suurin idoli ikinä, ja mikään ei kiehtonut enempää kuin se sekopäinen rakkaus niiden kahden välillä... ah eskapismia. 

Joskus keväällä luokkalaiseni tutustuttivat minut myös J-rockiin ensimmäisen kerran, mutta koska kyseessä oli Miyavin Senor Senora Senorita, sain koko touhusta aika sekopäisen kuvan. Japanirockia? Lähinnä joku hullu  sönköttämässä  flamengotanssijoiden keskellä oudoilla muoviviiksillään.

Lopulta kuudennen luokan aivan alkuhetkillä kaverini sattuivat toteamaan, että hei, huomenna olis Animecon Helsingissä. OMG, siis joku Animecon? Epävarmaa oli kyllä siinä vaiheessa, että miten hitossa me sinne voitaisiin päästä. Sehän oli Helsingissä, n. 40 minuutin junamatkan päässä eli ihan mahdotonta mennä! Lopulta kyytijärjestelyt sovittiin, kaulaan supastyle satiininauha, hiukset tosi kawaiille pikkuponnareille sivuille ja eikun matkaan.

Eka pysäkki oli tietysti Blippo, jossa olin käynyt aikaisemmin joskus neljännellä luokalla tätini kanssa kun mulla ei vielä ollut mitään aavistusta koko animejutuista. Hamtarokrääsiähän mä silloin vain olin katsellut. Helsinkituntemukseni oli siis aika naurettavaa luokkaa, sillä tuskin olin aikaisemmin käynyt Kampissa. Taisin ostaa jotain ah niin ihania Inuyashajuttuja, ja katsoin ihan silmät pyöreinä kaikkea sitä pinkkeyttä ympärilläni, ja sitä törkeän mageeta cossaajaa siitä jostain sarjasta jonka nimeä en enää muista. Törkeän magee taisi käsittää siinä vaiheessa japanilaisen merimieskoulupuvun, kissahatun, hännän ja tassut.

Tässä oli ensinäkymiä. Ooh, siellä oli Kagomea, Seshoomarua ja muutama muukin jonka tunnistin. Ujostelun jälkeen uskalsin jopa käydä halaamassa Mirokua. Noihin aikoihin (eli vuonna 2006) tapahtuma ei vielä ollut läheskään niin massiivinen kuin se on nykyään, mutta älyttömän pienien tilojen takia siellä oli erittäin hankalaa liikkua, eikä sisätiloissa jaksanut kamalasti viettää aikaa. Ostin luultavasti n. 5 ihastuttavaa julistetta, jotka majaili seinillä lähestulkoon pari vuotta, ja ensimmäisen Narutoni, josta en ymmärtänyt sanaakaan ylihaastavan englannin (!) vuoksi. 

Sitten mukaan kuvioihin tuli Naruto.fi'n miitti, johon samaiset kaverini josta kaikki paha alkoi, raakasivat vaikka en ollutkaan vielä jäsen tai tiennyt paljoakaan sarjasta. Kieltämättä miitti jopa nykyluokittelullani oli erittäin mielenkiintoinen ja hyvin suunniteltu, sillä paikalle raahattiin paperinen Sasuken pää, jota porukat sadistisessa mielihyvässä hakkasivat pesismailalla. Itse en rohjennut, mutta lopulta kun kallo saatiin halkaistua, suostuin käydä poimimasta muutaman sieltä pompanneen karkin. Ensivaikutelma oli erittäin positiivinen, ja seuraavasta päivästä eteenpäin olin ahkera N.fiin jäsen. Nyt käyttäjätilini on luultavasti kyllä poistettu, harmillisesti... mutta toimin nimellä Kin-chan, .sillä Naruton Kin oli "syntynyt" samana päivänä kuin minä ja sehän oli hieno juttu.

-kappas, ei ollutkaan, eli käyttäjäni Kin onkin vielä tallessa. Loistava esimerkki niistä ihanista ala-asteajoista. Muistan niin elävästi sen kuin varsinaisena matikkanerona keksin tuon GaaLee-suhdelaskun. Pakkohan se on tännekin laittaa, puhtaasti alkuperäisenä:

Tieteellisesti todistettua! 

Elikkä, ja tämähän on täsin totta, ja se on ihan tieteellisesti todistettu, että GaaraxRock Lee on 1932. Ja Leen suhde Gaaraan on noin 2,4285714 Ja Gaaran suhde Leehen on noin 0,4057971 xD Keskellä matikan tuntia päähäni iski mielen kiintoinen kysymys. Olimme laskemassa eri asioiden suhteita eri asioihin, ja sitten ajatten ''Leen suhde Gaaraan? Entäpä gaaran suhde Leehen? Entä Gaara kertaa Lee?'' xb Niinpä välitunnilla nappasin paperia ja kynän ja Sakuran kanssa laskettiin sitten nuo. Elikkä, siis Gaaran kirjainten summahan on 28 Ja Rock Leen summa 69 (Pervo luku x,D) Ja sitten jaetaan Rock lee Gaaralla, jolloin saamme selville suhteen, eli noin 2,4285714 :D Sitten jaimme Gaaran Leellä, jolloin tulee noin 0,4057971:D Eihän näissä ole mitään järkeä, mutta tämä tekniikka jolla selvittää toisen suhde toiseen ja kuinka hyvin parilla menee, on mielestäni hyvin potentiaalinen ja vallankumouksellinen :D Ohhoh, olen seko xb Mutta älkää välittäkö, se johtuu vain kasvihuoneilmiöstä.

(Sasunaru on muuten 18774. Maailma on epäreilu...)

Koska paneelit ovat kuitenkin tavattoman kuivaa ajanvietettä hädintuskin 12-vuotiaalle, niin koko päivä menikin sitten haleja kerätessä - total taisi olla yli 200 halattua ihmistä. Taidettiin olla ne conin häpeäpilkut ja pahimmat pikkuernut mitä paikalle oli saapunut, ja siitähän mä en ole kovin ylpeä. Mutta aika kultaa muistot, nyt lähinnä naurattaa. Lopulta vaihdettiin lupaukset, että seuraavaan coniin joka maassamme pidetään, niin tehdään cosplayt, ja siitä sitten enemmän tulevaisuudessa.

My story part 1.

Jotenkin hurjan turhauttavaa laittaa esille mitään videoita, kun puolet niistä mitä oon postannut on jo jossaan bittiavaruudessa. Oma Youtube-tilikin on saanut jo pariin otteeseen huomautuksia joltain TV Asahilta sekä NHK'lta. Mitä fakkia, toki toiden copyrightien rikkominen on väärin, mutta loppujen lopuks ne ei voi muuta kuin hyötyä siitä että laitan nettiin clippejä joistain kaikkien rakastamista TV-ohjelmista. Sharing is love, mitä enemmän esillä on matskua ja videoita, sitä enemmän niiden ohjelmat saavat katsojia ja bändit faneja. Ilmainen mainonta ei liene pahaksi?

Eli luultavasti tästä eteenpäin pysyn mielummin hiljaa kuin laitan videoita. Ei jaksais muuttaa videoiden linkkejä aina jälkikäteen.

Mutta koska muutenkin tää blogi kuuluu siihen kategoriaan, että ketään ei kiinnosta, joten voin taas avautua aivan rauhassa ja laukoa julmia näkökulmiani ilman että kukaan, noh, pahastuu.

When I was young... Eli kuinka kaikki sai alkunsa, miksi olen tässä, miksi minusta tuli minä? Piece of me, My story chapter 1. 

Siinä se! Kaiken pahan alku ja juuri. Ehkä häpeällisin sarja ikinä, mutta iski niin kovasti 5-luokkalaiseen. Muistan niin sen fiiliksen, kun kaksi kaveriani oli meillä pelaamassa pesistä (kyllä, sisällä), ja lopulta puhe kääntyi johonkin uuteen ja kiehtovaan, ja avoimen mieleni ansiosta otin mielelläni huostaani yhden illan ajaksi tämän legendaarisen Tokyo Mew Mewin ykkösosan. Luultavasti päätin ryhtyä isona kissätytöksi tjtn, mutta koukkuunnuin pahasti, käskin lainata toisenkin osan, ja kolmannen tullessa kauppoihin olin jo niin tärähtänyt, että uhrasin jopa omista rahoista sen reilu 5 euroa saadakseni sen. Se oli menoa sitten, ja koska sitä joko ollaan ON/OFF, niin sen jälkeen lähti kyllä vähän useampikin satanen Sangatsu Mangalle ja Egmontille, sekä muutama käännytetty kaveri. Ne uhrit taitavat vieläkin olla koukussa, mutta onneksi eivät tietääkseni koskaan niin kovasti kuin minä pahimpina manganarkomaanikuukausinani. 

Lisää aiheesta joskus. Vaikeista asioista puhuminen on luonnollisesti aina vaikeaa.

 Vaihetaan siis aihetta ja katsellaan taustaani näin tänäpäivänä. Yleensä itsekin sanon ja olen aina sanonut, että sitä joko ollaan ernuja tai ei olla, mitään välimuotoa ei ole. Silti itse olen luonut jonkun oman kaksinaismoralistisen kulttini, että suhteeni koko touhuun on sekä vihaa että rakkautta. Mangaa ja animea nähdessä nyrpistelen nenääni, vaikka silti pieni kiinnostuksen kipinä saattaa välillä yllättää. J-rokki on arseesta ja jotain kovin yksitoikkoista ja tylsää, mutta silti haluan tutustua heihin jotka sitä kuuntelevat ja salaa vieläkin haluisin keikoille. Animeconiin yms. menen aina, mutta sitten itken paniikissa kavereilleni, että paikka ahistaa, lähdetään pois. Pikkuernut ovat raivostuttavia, conihalaaminen on inhottavaa, ja kaikki se perverssi läppä on niin huonoa, mutta silti jokin osa minusta tuntuu silti kuuluvan siihen maailmaan.

"Lyhyesti", kuuntelen aasialaista musiikkia, aion lähteä vaihtoon, haaveilen pinkeistä hiuksista ja rusetista päälaella, ernupojat ovat aina niin lutusia, japanilaiset muotilehdet ovat laadukkaampia kuin mikään Vogue, opiskelen kieltä, Hayo Miyazaki peittoaa Disneyn ja joskus jopa sorrun nakertamaan pockyja. Silti, en tunnista Rukia, dissaan Narutardit maanrakoon, lahjotan usean sadan euron arvosta mangaa kavereille ilmaiseksi ihan vain päästäkseni luurangoista eroon, sanon rehellisesti sushin maistuvan vain kumipalloilta, ja olisin valmis ampumaan (ritsalla) kaikki jotka hokevat kakkoiita, ^_____^^, Ayumi Hamasakin, Backstreetin kissahupparit ja kaikki ne jotka haaveilevat lähtevänsä Japaniin jotta voisivat ryhtyä visual-kei artisteiksi ja näinollen olla J-rokkareita. C'mon hei.

Eli miten sen nyt ottaa, suutun siitä kun joku kehtaakin sanoa ernuksi, mutta en koe olevani myöskään kovin tavis. Jotain siinä välissä, turvallisen etäällä kaikista kategorioista.

Mutta joskus tekee itsellenikin hyvää muistuttaa siitä millainen olin, ja että mulla aidosti oli hauskaa noiden juttujen parissa. Ei anneta koko kulttuurin kuolla, vaikka Tavastian keikalle saa viikkojen sijaan jonottaa enään vain tunnin. Tässä oli part yksi mun historiasta, vaikka se kertoikin enemmän nykypäivästä. Nykyisyyttä ei voi ymmärtää, ellei tiedä menneitä, ja vice versa, ainakin tässä tapauksessa.

Miten pelottavaa pitää olla?

Tässä taas yksi epäolennaisista avautumispostauksistani. Ei mitään tärkeää, vain valittelen sitä miten vuodet ovat tehneet minusta hirveän ristiriitaisen ja oudon mitä japanilaiseen popkulttuuriin Suomessa tulee.

Eli suoraan asiaan, jollain tasolla on saanut fobian ja pelkään muita japaniharrastajia. Eilen kuljeskellessani maamme kuuluisimmassa ostoskeskuksessa (joka Kamppinakin tunnetaan) ystävieni kanssa, pieni lauma n. 12 vuotiaita tyttöjä joista näki musiikkimaun vähintäänkin sadan metrin päähän alkoi hykertelemään vaatteilleni. Lopulta lähes juoksin karkuun kun muutamat heistä lähtivät perääni ja kuulin sanat "muffinssihame", "halata", "otetaan kiinni". Koska olen typerä ja paatunut ihminen, en pysty kohtaamaan pikkuernuja loukkaamatta heitä. Siksi on vain parempi pysyä kaukana, ja halaaminenhan on syntiä. 

Ongelma onkin lähinnä siinä, että olen ollut joskus itsekin samanlainen. Kulkenut ympäri Helsingin ernu-ghettoa cosplay-asussa iso bumerangi selässä. Siksi onkin ristiriitaista valittaa näistä hyperaktiivisista pikkutytöistä, jotka kuuntelevat tunnetuimpia j-rockin nimiä sekä pukeutuvat kuin asiaan kuuluun. Oikeastaan on aika söpöä ja pitäisi olla otettu mikäli pikkutytöt ihailee mutta pitää kiittää noin vuoden kestänyttä 24/7 lolitakauttani pahasta ernuallergiasta, sillä elitistisempää katumuotia ei voi olla. Kiitos kuuluu myös ihmisille jotka vielä tänäkin päivänä tivailevat minulta "katsonko magnaa" tai kuuntelenko jiirokkia. Sarjakuvan, visual kein ja JE'n välillä on suuria eroja, joten ei kiitos stereotypioille ja typerille oletuksille.

Vaan ei tämä silti tarkoita, etteikö minulla olisi kavereita jotka ovat perinteisemmän japanilaisen popkulttuurin ystäviä. Sillä minulla on, ja olinkin erittäin hämmästynyt kun yksi heistä tokaisi muutama päivä sitten, että "olisi mahtavaa jos KAT-TUN tai NEWS tulisi Suomeen". Oikeasti, vaikka JE onkin kunnon markkinoiden kingi Japanissa, niin ulkomailla koko yritys on melko tuntematon. Ainakin ennen se oli, sillä selkeästi yhä useammat ovat tietoisia heidän bändeistään. Tänään taas näin erään Englannissa tapaaman ystäväni ja hän kysyi haluaisinko muutaman KAT-TUN tarran jotkä hän oli saanut korealaiselta kirjekaveriltaan. Olen ihan oikeasti iloinen että nämä nimet tulevat esille nykyään muuallakin kuin livejournalin yhteisöissä.

Vaan vielä olisi yksi ongelma - kukaan ei tunnu tuntevan Hey!Say!JUMPpia. Miten saisin tehtyä heidätkin suositummaksi? Mitään ideoita?