My story part 4.

Ja hups näin puolivuotta hurahti ja oon vasta nyt valmis jatkamaan kuivaa jupinaa ittestäni. Viimeksi jäätiin vuoden 06 lopulle ja lopullinen paraparakäänytys tapahtui jouluna, kun paketista paljastui Play it Again vol. 3 - kokoelmalevy. Jotenkin sinne oli päätynyt mukaan japanilainen eurobeatpoppisryhmä shanadoo ja heidän King Kong.

Muutamia viikkoja ennen oli juuri Anime-lehdessä näkynyt FinnParanoidsejen artikkeli paraparasta, joten biisin alussa japaninkielisen höpötyksen joukosta pisti sana "parapara" vähän korvaan. Youtubeen haku KING KONG, ja tulokseksi annettiin tunnetun Hinoi Teamin (Night of Fire, anyone? (Se missä Korikki todella aloitti tanssimaan paraparaa (kuten Seigi no Mikatan isosisko hänen käski tehdä))) versio samasta biisistä tanssimuuveineen.

Se oli menoa sitten, opettelin samalla kaikki mahdolliset muutkin Hinoin biisit ja kutosen joululoma meni lähes kokonaan tanssiessa. En itse suosittele kenellekään aloittelevalle paraajalle aloittaa tanssimista Hinoi Teamin kanssa, sillä sivustepin ei kuulu todellakaan olla noin leveä jnejnejnejnejej... Lopulta vikat puoli vuotta koristreeneissä meni enemmän parailuun kuin pelailuun. J-rockiin ihastuin lopulta An Cafen ja ayabien muodossa. Sitten tuli samalla Cyber shop, Morticia ja miniernuvaihe josta olen erittäin ylpeä. Mangaa oli vielä toistaiseksi pakko ostaa vähintään neljällä kympillä kuussa.

Oma hame, toppi, kaverin hame, kaverin huppari, kaverin mekko, kaverin huppari - Morticia

About kaikki muu mahdollinen - Cyber shop

Tässä kuva uudesta uljaasta ulkomuodostani (joka oli ehtaa lolitaa) Tampere Kupliilla maaliskuussa 2007. Kuva on revitty jostain päin nettiä, mutta varmuuden vuoksi kyklooppisoin seuralaiseni mikäli he eivät enää ole yhtä innokkaita jakamaan ernuaikaisia kuviaan. Samassa tapahtumassa tuli esille että ayabie oli tulossa Suomeen pitämään keikkaa Tavastialle. Pakko oli saada joku isukki järjestämään liput, ja lopulta 280507 oli ensimmäisen jiirukeikan vuoro. Mä olen puhunut keikasta aikaisemminkin, mutta voin vielä hieman lisäillä.

Ayabie oli silloin vielä niin ylivisual, onneksi nykyään he panostavat ulkonäköön huomattavasti vähemmän. Muistan että oltiin kaverin kanssa viimeiset jotka pääsivät nimmarijonoon, meidän jälkeemme kaikki käännytettiin jo pois. Valokuvasaalis jäi todella huonoksi, hyviä kuvia sain tasan yhden mutta nimmareiden ja kättelyiden jälkeen Anttilan turvamies tuli kysymään ollaanko faneja ja antoi meille nimmarikynät. Kiitettiin vartijaa antamalla pokkana halit. Itse sain basistin eli Intetsun kynän ja kaveri toisen kitaristin Yumehiton. Oltiin tosi jee ja tosi iloisia ja keikalla oli tosi jee vaikka mitään ei näkynyt mutta taisin rakastua silti (Y).

Eniten ärsyttää kaikki.

Viime sunnuntain aamupäivän käytin siihen että vahdin livenä tullutta NEXUS-konserttia netistä parin tunnin ajan. Ei oikeastaan ole mitään erikoista sanottavaa paitsi että ihan kätevä tapa levittää japsirokin sanomaa maailmalle vaikka katsojia olikin netissä vain (vai onko se "vain"?) parisen tuhatta. Keskustelu viereisessä chatissa oli runsasta ja aika ylifanittavaa ja pari kertaa vähän mietitytti että mitäs minä tässä MUCCun keikkaa katselen. Pari biisiä ainakin kuvittelin tunnistavani, koska onhan mulla niiltä yksi levykin mutta oikeasti odotin vain näkeväni Aoin sooloilun. Onneksi hän esiintyi heti toisena koska mulla ei todellakaan ollut tarkoituksena jumahtaa koneelle odottamaan koko päiväksi...

Ei ihan kamalasti iskeneet hänen biisinsä, mutta ihan hyvän näköinen ja kivat vaatteet ettei mulla ole valittelemista. Puolisen tuntia joista varmaan puolet MC'tä, mutta siinä Aoi onkin parhaimmillaan...

Eilen katoin piristykseksi JrockSuomen "eniten ärsyttää kaikki" joka oli tunnin ja vartin keskustelu (k-18 leimalla) viime vuoden Desusta jossa avauduttiin jrockfandomin vituttavuudesta. Oikeasti olisin voinut kuunnella keskustelua vaikka tuplasti enemmän, koska se oli varsin viihdyttävää. Keikkoja järjestetään tarjoamalla persettä, artistit yrittää kännissä juosta ratikoiden eteen... ooooookay? Jos kiinnostaa saada edes pientä kuvaa kulissien takaisesta elämästä niin tossa ainakin on kohtalaisen suoraa tavaraa joka ainakin kiinnosti mua kovasti.

Huomenna olisi ensimmäinen vaihto-oppilasvalmennus, ja EF on taas hoitanut asiansa niin hyvin että vaikka lupasivat ilmoittaa mulle sähköpostilla tarkkoja paikkoja ja aikoja, niin mitään ei ole vaihteeksi kuulunut ja viikonloppuisin on aika turhaa soitella. Toivottavasti huomenna koulun kansliavierailun (vaihtarijuttuja) ja lääkärivierailun (vaihtarijuttuja) jälkeen ehdin soitella ja saada edes jotain selkoa näistä jutuista. Kolmen järjestön kanssa oon yrittänyt tehdä yhteistyötä mutta missään ei asioita oikeasti osata hoitaa niin kuin lupaillaan. Eniten nyt vähän ärsyttää kaikki.

Asennemuutoksia

Jotenkin kaiken tämän jälkeen, olisi ehkä pikkuhiljaa aikaa muuttaa asennettaan. Itteänikin on pitkän aikaa ärsyttänytkin mokoma elitistisyyteni, mutta omaksi hirvityksekseni, ja muiden iloksi se alkaa jo pikkuhiljaa murentua.

Monet lähitutut tietävätkin, että olenkin varsinainen antiernu, joka dissaa kaikkia ja kaikkea, mikä liittyy esimerkiksi animeen ja mangaa, sekä J-rockiin. On helppoa vihata jotain, jonka tuntee hyvin, sekä jollain tavalla huomattavasti enemmän oikeutettuakin. Olen aina nyrpistellyt nenääni niille, jotka jaksavat päteä että "lolz, kuuntelex jotaa japsirokkii? Nehä pukeutuu kaikki iha mekkoihi ja näyttää naizilt". Vaikka negatiivisten kommenttejen esittäminen on sallittua, niin tehkää se perustellen, ja niin, että tiedätte mistä puhutte. Niin kuin väittelyssä, pelkällä inttämisellä ei pitkälle pääse. "Inhoan sitä, koska..."

Ilman avointa ja uteliasta luonnettani tuskin olisin koskaan päässyt tutustumaan japanilaiseen kulttuuriin. Olen tiedonjanoinen ja haluan ymmärtää ja tietää erilaisista asioista. Yleensä olen myös erittäin haluton dissaamaan mitään, mutta silti varsin taipuvainen ylimielisyyteen monia asioita kohtaa. Kaksinaismoralistinen moralisti, tiedän mitä ajattelette. Ehkä sitä voisi kutsua viha-rakkaussuhteeksikin koko japanihöskää kohtaan. Olen vastakohtien ja ristisiitaisuuksien multihuipentuma.

Viime kuukausien myötä, osin varmaan tämän bloginkin, uusien ystävieni, sekä jonkinsortin henkisen kasvun ja traumoista ylipääsemisen myötä olin tänään valmis etsimään kirjahyllystäni Ayabien Ecumenical Imagen ja katsoin sen läpi jopa ihan nauttien. Pyysin kyseistä keikka-DVD'tä vuosi sitten joululahjaksi, mutta tähän mennessä olin katsonut sen vain kahdesti, ja kummallakin kerralla tein jotain aivan muuta kuin keskityin videoon. En oikein itse ymmärräkään, miksi edes halusin kyseistä DVD'tä. Kai halusin jotenkin jarruttaa itseni muuttumista, kuin protestiksi koko suunnanmuutostani vastaan. Vaikka itsensä muuttumista ei voi vuosien varrella mitenkään estää, on silti ok olla vihaamatta entistä itseään. Olen ylpeä Nylon Beatista, Gimmelistä, My Chemical romancesta sekä kaikista muistakin musiikkiin tai muuhun elämäni osa-alueeseen kohdistuvista vaiheistani. Vaikka ne ovat kaikki ohi, on oikein arvostaa niitä. Jos Naikkarit vielä keikkailisivat, menisin varmasti täysissä fiiliksissä mukaan bailaamaan 12 apinan tai Senegalin öiden tahdissa. Hei, musamakuni on AINA ollut loistava, en varmasti ole koskaan kuunnellut huonoa musiikkia. Japanilaisia bändejä dissaamalla dissaan siis samalla itseänikin. Terveen itsetuntoni myötä minun olisi paras oppia myös pikkuhiljaa myöntämään että "Kyllä, kuuntelin An Cafea ja pukeuduin Bäkkäriin!", sekä etsiä sama utelias luonne ja omia suosikeita myös J-rockin joukosta. Maailmankuvan tai musiikkimaun laajentaminen ei ole koskaan tuskin tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Muutokset eivät koskaan tapahdu hetkessä. Kuten J-rockin karsiutuminen elämästäni nollatoleranssiin asti. Ensin oli pienet asenteelliset muutokset poikapoppia kohti, sitten japanirokkilakko, joka lopulta venähti odotettua pidemmäksi. Sitten tuli joukkoonkuulumattomuuden tunne, inhon ja ärsytyksen tunne sekä täydellinen eristäytyminen. Vaikka olenkin diiva ja nirppanokka, ei silti yleensä tapoihini kuulu luokitella itseäni muita paremmaksi. Onneksi alan taas pikkuhiljaa palata takaisin paljetti- ja höyhenkoristellulta valtaistuimeltani. Ehkä on taas aika kohdata ernuhieltä haisevat keikkaluolat, ladata koneelle takaisin vanhoja lemppareita ja kuunnella läpi vanhat, pölyttyneet albumit. Hitaasti hyvä tulee, mikään ei tapahdu hetkessä, ja vaikka olenkin pienin askelin taas menossa kohti ernumusiikkia, jotkut asiat silti pysyy silti varmasti vielä entisellään. Kutsu mua ernuksi and I'll shoot ur head off. Aitoa ylpeyttä ja itsetuntoa ei kasata hetkessä, joten liika muistuttelu vain kiskoo takaisin sinne mistä tulinkin, eli Johnnyglitterin keskelle. Ehkä joskus olen myös valmis tutustumaan uusiin tuttavuuksiin, odottakaas vaan, kohta pyydän muilta jo musiikkivinkkejä!

Pitäisi vain jaksaa odottaa LM.C'hen. Siitä tulee varsinainen koitos kohdata neurtaalisti taas mustapinkkihiuksiset ja muovipitsiä oksentavat ernut. En ehkä vielä siihen mennessä ymmärrä sitä visuaalista viehätystä, tuskin koskaan, mutta toivottavasti muistan taas, että hekin ovat vain ihmisiä. Sellaisia kuin minä itsekin. Itkettää aivan kaikki ne keikat jotka olen missannut tässä vuoden aikana - An Cafe, MIYAVI, Takanori Nishikawa, muun muassa. Vaan unohdetaan se, here I come, peljätkää kanssaihmiset, olen valmis taas muiden litistämäksi ja yliajetuksi. Opetetaan rokkarit ja popparit ja Lady GaGa elämään sopusoinnussa A.K'n musiikkikirjastossa. ♥ 

Flea market

Jostain kumman syystä, ostin itselleni Dir en Gren levyn. Ehkä siksi koska se maksoi vain yhden euron?

Tässä hyvä esimerkki siitä, että jokin on muuttunut täkäläisessä fanikulttuurissa. J-rockilla on selkeästi vähemmän faneja kuin muutama vuosi sitten. Aikaisemmin levyjä myytiin fanilta fanille varsinkin netin kautta, ja levyn sai nopeastikin myytyä jos hinnaksi laittoi alle 20€. Ei varmaan kenellekään olisi tullut mieleenkään myydä niitä kirpputorila, aivan kuin en itsekään laittaisi HSJ'n levyjä kirpparille vaan kokeilisin ensin esim. livejournalia. Joten olin hieman yllättynyt löytäessäni tämän levyn, vaikka suurin osa minunkin tutuista, jotka tapasivat kuunnella japanilaista rock-musiikkia ja käydä keikoilla, ovat lopettaneet koko touhun. Mutta siitä huolimatta, kirpputori kuulostaa jo niin epätoivoiselta (Ja muuten kadun sitä, etten ostanut sitä toista tuntematonta japanilaista levyä).

Jotenkin taidan itse kuulua johonkin omaan kategoriaani. Vaikka en enää ole into J-rock, niin en silti ole ryhtynyt kuuntelemaan paljoa länsimaistakaan. 

Tegomass talk

Noin puoli vuotta sitten TegoMass suunnitteli Ruotsin keikkaansa ja fanit ympäri pohjoismaita yrittivät tehdä tempauksiaan ja saada faneille näkyvyyttä. Suomessakin koottiin livejournalin kautta miitti ja yrityksenä oli saada porukka piipahtamaan tännekin mutta lopulta kaikki osottautui turhaksi kiitos sikainfluessakohun ja Johnnyjen maastapoistumiskiellon. Kuitenkin miitissä kuvattu materiaali koottiin videoksi ja laitettiin esille youtubeen vaikkakin hieman myöhässä. Itsekin olen videolla mukana, mutta tosin hieman hiljaisena... Kieltämättä aika koominen tempaus, mutta tekeminen oli hauskaa ja kaiketi tästä on silti ollut edes jotain hyötyäkin.

Tegomassablelta löytyy myös sama video japaninkielisillä tekstityksillä.

Käännetty 13.5.2010

Miten pelottavaa pitää olla?

Tässä taas yksi epäolennaisista avautumispostauksistani. Ei mitään tärkeää, vain valittelen sitä miten vuodet ovat tehneet minusta hirveän ristiriitaisen ja oudon mitä japanilaiseen popkulttuuriin Suomessa tulee.

Eli suoraan asiaan, jollain tasolla on saanut fobian ja pelkään muita japaniharrastajia. Eilen kuljeskellessani maamme kuuluisimmassa ostoskeskuksessa (joka Kamppinakin tunnetaan) ystävieni kanssa, pieni lauma n. 12 vuotiaita tyttöjä joista näki musiikkimaun vähintäänkin sadan metrin päähän alkoi hykertelemään vaatteilleni. Lopulta lähes juoksin karkuun kun muutamat heistä lähtivät perääni ja kuulin sanat "muffinssihame", "halata", "otetaan kiinni". Koska olen typerä ja paatunut ihminen, en pysty kohtaamaan pikkuernuja loukkaamatta heitä. Siksi on vain parempi pysyä kaukana, ja halaaminenhan on syntiä. 

Ongelma onkin lähinnä siinä, että olen ollut joskus itsekin samanlainen. Kulkenut ympäri Helsingin ernu-ghettoa cosplay-asussa iso bumerangi selässä. Siksi onkin ristiriitaista valittaa näistä hyperaktiivisista pikkutytöistä, jotka kuuntelevat tunnetuimpia j-rockin nimiä sekä pukeutuvat kuin asiaan kuuluun. Oikeastaan on aika söpöä ja pitäisi olla otettu mikäli pikkutytöt ihailee mutta pitää kiittää noin vuoden kestänyttä 24/7 lolitakauttani pahasta ernuallergiasta, sillä elitistisempää katumuotia ei voi olla. Kiitos kuuluu myös ihmisille jotka vielä tänäkin päivänä tivailevat minulta "katsonko magnaa" tai kuuntelenko jiirokkia. Sarjakuvan, visual kein ja JE'n välillä on suuria eroja, joten ei kiitos stereotypioille ja typerille oletuksille.

Vaan ei tämä silti tarkoita, etteikö minulla olisi kavereita jotka ovat perinteisemmän japanilaisen popkulttuurin ystäviä. Sillä minulla on, ja olinkin erittäin hämmästynyt kun yksi heistä tokaisi muutama päivä sitten, että "olisi mahtavaa jos KAT-TUN tai NEWS tulisi Suomeen". Oikeasti, vaikka JE onkin kunnon markkinoiden kingi Japanissa, niin ulkomailla koko yritys on melko tuntematon. Ainakin ennen se oli, sillä selkeästi yhä useammat ovat tietoisia heidän bändeistään. Tänään taas näin erään Englannissa tapaaman ystäväni ja hän kysyi haluaisinko muutaman KAT-TUN tarran jotkä hän oli saanut korealaiselta kirjekaveriltaan. Olen ihan oikeasti iloinen että nämä nimet tulevat esille nykyään muuallakin kuin livejournalin yhteisöissä.

Vaan vielä olisi yksi ongelma - kukaan ei tunnu tuntevan Hey!Say!JUMPpia. Miten saisin tehtyä heidätkin suositummaksi? Mitään ideoita?