Asennemuutoksia

Jotenkin kaiken tämän jälkeen, olisi ehkä pikkuhiljaa aikaa muuttaa asennettaan. Itteänikin on pitkän aikaa ärsyttänytkin mokoma elitistisyyteni, mutta omaksi hirvityksekseni, ja muiden iloksi se alkaa jo pikkuhiljaa murentua.

Monet lähitutut tietävätkin, että olenkin varsinainen antiernu, joka dissaa kaikkia ja kaikkea, mikä liittyy esimerkiksi animeen ja mangaa, sekä J-rockiin. On helppoa vihata jotain, jonka tuntee hyvin, sekä jollain tavalla huomattavasti enemmän oikeutettuakin. Olen aina nyrpistellyt nenääni niille, jotka jaksavat päteä että "lolz, kuuntelex jotaa japsirokkii? Nehä pukeutuu kaikki iha mekkoihi ja näyttää naizilt". Vaikka negatiivisten kommenttejen esittäminen on sallittua, niin tehkää se perustellen, ja niin, että tiedätte mistä puhutte. Niin kuin väittelyssä, pelkällä inttämisellä ei pitkälle pääse. "Inhoan sitä, koska..."

Ilman avointa ja uteliasta luonnettani tuskin olisin koskaan päässyt tutustumaan japanilaiseen kulttuuriin. Olen tiedonjanoinen ja haluan ymmärtää ja tietää erilaisista asioista. Yleensä olen myös erittäin haluton dissaamaan mitään, mutta silti varsin taipuvainen ylimielisyyteen monia asioita kohtaa. Kaksinaismoralistinen moralisti, tiedän mitä ajattelette. Ehkä sitä voisi kutsua viha-rakkaussuhteeksikin koko japanihöskää kohtaan. Olen vastakohtien ja ristisiitaisuuksien multihuipentuma.

Viime kuukausien myötä, osin varmaan tämän bloginkin, uusien ystävieni, sekä jonkinsortin henkisen kasvun ja traumoista ylipääsemisen myötä olin tänään valmis etsimään kirjahyllystäni Ayabien Ecumenical Imagen ja katsoin sen läpi jopa ihan nauttien. Pyysin kyseistä keikka-DVD'tä vuosi sitten joululahjaksi, mutta tähän mennessä olin katsonut sen vain kahdesti, ja kummallakin kerralla tein jotain aivan muuta kuin keskityin videoon. En oikein itse ymmärräkään, miksi edes halusin kyseistä DVD'tä. Kai halusin jotenkin jarruttaa itseni muuttumista, kuin protestiksi koko suunnanmuutostani vastaan. Vaikka itsensä muuttumista ei voi vuosien varrella mitenkään estää, on silti ok olla vihaamatta entistä itseään. Olen ylpeä Nylon Beatista, Gimmelistä, My Chemical romancesta sekä kaikista muistakin musiikkiin tai muuhun elämäni osa-alueeseen kohdistuvista vaiheistani. Vaikka ne ovat kaikki ohi, on oikein arvostaa niitä. Jos Naikkarit vielä keikkailisivat, menisin varmasti täysissä fiiliksissä mukaan bailaamaan 12 apinan tai Senegalin öiden tahdissa. Hei, musamakuni on AINA ollut loistava, en varmasti ole koskaan kuunnellut huonoa musiikkia. Japanilaisia bändejä dissaamalla dissaan siis samalla itseänikin. Terveen itsetuntoni myötä minun olisi paras oppia myös pikkuhiljaa myöntämään että "Kyllä, kuuntelin An Cafea ja pukeuduin Bäkkäriin!", sekä etsiä sama utelias luonne ja omia suosikeita myös J-rockin joukosta. Maailmankuvan tai musiikkimaun laajentaminen ei ole koskaan tuskin tehnyt kenellekään mitään pahaa.

Muutokset eivät koskaan tapahdu hetkessä. Kuten J-rockin karsiutuminen elämästäni nollatoleranssiin asti. Ensin oli pienet asenteelliset muutokset poikapoppia kohti, sitten japanirokkilakko, joka lopulta venähti odotettua pidemmäksi. Sitten tuli joukkoonkuulumattomuuden tunne, inhon ja ärsytyksen tunne sekä täydellinen eristäytyminen. Vaikka olenkin diiva ja nirppanokka, ei silti yleensä tapoihini kuulu luokitella itseäni muita paremmaksi. Onneksi alan taas pikkuhiljaa palata takaisin paljetti- ja höyhenkoristellulta valtaistuimeltani. Ehkä on taas aika kohdata ernuhieltä haisevat keikkaluolat, ladata koneelle takaisin vanhoja lemppareita ja kuunnella läpi vanhat, pölyttyneet albumit. Hitaasti hyvä tulee, mikään ei tapahdu hetkessä, ja vaikka olenkin pienin askelin taas menossa kohti ernumusiikkia, jotkut asiat silti pysyy silti varmasti vielä entisellään. Kutsu mua ernuksi and I'll shoot ur head off. Aitoa ylpeyttä ja itsetuntoa ei kasata hetkessä, joten liika muistuttelu vain kiskoo takaisin sinne mistä tulinkin, eli Johnnyglitterin keskelle. Ehkä joskus olen myös valmis tutustumaan uusiin tuttavuuksiin, odottakaas vaan, kohta pyydän muilta jo musiikkivinkkejä!

Pitäisi vain jaksaa odottaa LM.C'hen. Siitä tulee varsinainen koitos kohdata neurtaalisti taas mustapinkkihiuksiset ja muovipitsiä oksentavat ernut. En ehkä vielä siihen mennessä ymmärrä sitä visuaalista viehätystä, tuskin koskaan, mutta toivottavasti muistan taas, että hekin ovat vain ihmisiä. Sellaisia kuin minä itsekin. Itkettää aivan kaikki ne keikat jotka olen missannut tässä vuoden aikana - An Cafe, MIYAVI, Takanori Nishikawa, muun muassa. Vaan unohdetaan se, here I come, peljätkää kanssaihmiset, olen valmis taas muiden litistämäksi ja yliajetuksi. Opetetaan rokkarit ja popparit ja Lady GaGa elämään sopusoinnussa A.K'n musiikkikirjastossa. ♥