Jotenkin hurjan turhauttavaa laittaa esille mitään videoita, kun puolet niistä mitä oon postannut on jo jossaan bittiavaruudessa. Oma Youtube-tilikin on saanut jo pariin otteeseen huomautuksia joltain TV Asahilta sekä NHK'lta. Mitä fakkia, toki toiden copyrightien rikkominen on väärin, mutta loppujen lopuks ne ei voi muuta kuin hyötyä siitä että laitan nettiin clippejä joistain kaikkien rakastamista TV-ohjelmista. Sharing is love, mitä enemmän esillä on matskua ja videoita, sitä enemmän niiden ohjelmat saavat katsojia ja bändit faneja. Ilmainen mainonta ei liene pahaksi?
Eli luultavasti tästä eteenpäin pysyn mielummin hiljaa kuin laitan videoita. Ei jaksais muuttaa videoiden linkkejä aina jälkikäteen.
Mutta koska muutenkin tää blogi kuuluu siihen kategoriaan, että ketään ei kiinnosta, joten voin taas avautua aivan rauhassa ja laukoa julmia näkökulmiani ilman että kukaan, noh, pahastuu.
When I was young... Eli kuinka kaikki sai alkunsa, miksi olen tässä, miksi minusta tuli minä? Piece of me, My story chapter 1.
Siinä se! Kaiken pahan alku ja juuri. Ehkä häpeällisin sarja ikinä, mutta iski niin kovasti 5-luokkalaiseen. Muistan niin sen fiiliksen, kun kaksi kaveriani oli meillä pelaamassa pesistä (kyllä, sisällä), ja lopulta puhe kääntyi johonkin uuteen ja kiehtovaan, ja avoimen mieleni ansiosta otin mielelläni huostaani yhden illan ajaksi tämän legendaarisen Tokyo Mew Mewin ykkösosan. Luultavasti päätin ryhtyä isona kissätytöksi tjtn, mutta koukkuunnuin pahasti, käskin lainata toisenkin osan, ja kolmannen tullessa kauppoihin olin jo niin tärähtänyt, että uhrasin jopa omista rahoista sen reilu 5 euroa saadakseni sen. Se oli menoa sitten, ja koska sitä joko ollaan ON/OFF, niin sen jälkeen lähti kyllä vähän useampikin satanen Sangatsu Mangalle ja Egmontille, sekä muutama käännytetty kaveri. Ne uhrit taitavat vieläkin olla koukussa, mutta onneksi eivät tietääkseni koskaan niin kovasti kuin minä pahimpina manganarkomaanikuukausinani.
Lisää aiheesta joskus. Vaikeista asioista puhuminen on luonnollisesti aina vaikeaa.
Vaihetaan siis aihetta ja katsellaan taustaani näin tänäpäivänä. Yleensä itsekin sanon ja olen aina sanonut, että sitä joko ollaan ernuja tai ei olla, mitään välimuotoa ei ole. Silti itse olen luonut jonkun oman kaksinaismoralistisen kulttini, että suhteeni koko touhuun on sekä vihaa että rakkautta. Mangaa ja animea nähdessä nyrpistelen nenääni, vaikka silti pieni kiinnostuksen kipinä saattaa välillä yllättää. J-rokki on arseesta ja jotain kovin yksitoikkoista ja tylsää, mutta silti haluan tutustua heihin jotka sitä kuuntelevat ja salaa vieläkin haluisin keikoille. Animeconiin yms. menen aina, mutta sitten itken paniikissa kavereilleni, että paikka ahistaa, lähdetään pois. Pikkuernut ovat raivostuttavia, conihalaaminen on inhottavaa, ja kaikki se perverssi läppä on niin huonoa, mutta silti jokin osa minusta tuntuu silti kuuluvan siihen maailmaan.
"Lyhyesti", kuuntelen aasialaista musiikkia, aion lähteä vaihtoon, haaveilen pinkeistä hiuksista ja rusetista päälaella, ernupojat ovat aina niin lutusia, japanilaiset muotilehdet ovat laadukkaampia kuin mikään Vogue, opiskelen kieltä, Hayo Miyazaki peittoaa Disneyn ja joskus jopa sorrun nakertamaan pockyja. Silti, en tunnista Rukia, dissaan Narutardit maanrakoon, lahjotan usean sadan euron arvosta mangaa kavereille ilmaiseksi ihan vain päästäkseni luurangoista eroon, sanon rehellisesti sushin maistuvan vain kumipalloilta, ja olisin valmis ampumaan (ritsalla) kaikki jotka hokevat kakkoiita, ^_____^^, Ayumi Hamasakin, Backstreetin kissahupparit ja kaikki ne jotka haaveilevat lähtevänsä Japaniin jotta voisivat ryhtyä visual-kei artisteiksi ja näinollen olla J-rokkareita. C'mon hei.
Eli miten sen nyt ottaa, suutun siitä kun joku kehtaakin sanoa ernuksi, mutta en koe olevani myöskään kovin tavis. Jotain siinä välissä, turvallisen etäällä kaikista kategorioista.
Mutta joskus tekee itsellenikin hyvää muistuttaa siitä millainen olin, ja että mulla aidosti oli hauskaa noiden juttujen parissa. Ei anneta koko kulttuurin kuolla, vaikka Tavastian keikalle saa viikkojen sijaan jonottaa enään vain tunnin. Tässä oli part yksi mun historiasta, vaikka se kertoikin enemmän nykypäivästä. Nykyisyyttä ei voi ymmärtää, ellei tiedä menneitä, ja vice versa, ainakin tässä tapauksessa.
No comments:
Post a Comment