B-miehet voikin sitten pysyä kaukana

Taas vaihteeksi vuorossa yksi katsaus elokuvaan, josta kiinnostuin seikkaillessani netissä veriryhmäinfojen perässä. Jo nimikin kertoo paljon eli My Boyfriend is type B. Ensimmäinen korealainen filmaus jonka olen sortunut katsomaan, enkä rehellisesti sanoen kauheasti lämmennyt. Idea on ihan paras, eli kuinka veriryhmät aasialaisen uskomuksen mukaan vaikuttavat persoonallisuuteen ja kuinka A-tyypin tytön ei missään tapauksessa kannattaisi rakastua B-tyypin mieheen. Loppupeleissä pariskunta oli onnellinen vaikka itse olen sitä mieltä, että kyseinen B-mies oli täysin urpo eikä olisi ansainnut kyseistä A-tyttöä itselleen vaikka olisi tehnyt mitä. Koko leffan ajan seurattiin kuinka mies oli vuorotellen maailman ihanin/maailman inhin. Katseluelämystä häiritsi myös huonolaatuinen ääniraita, enkä edes löytänyt mistään paremmalla versiolla. Ei leffa aivan huono ollut, sillä aihe oli oikeasti tosi mielenkiintoinen. Olen vain pettynyt, sillä odotin jotain enemmän tai ainakin kivempaa miespäähenkilöä. Varsinkin miespäähenkilöt vaikuttavat itseni kohdalla kokonaisuuteen melkosen paljon. 

Tämän leffan, ja sadat muut aasialaiset elokuvat/tv-sarjat voi katsoa mm. Mysojusta tai DramaCrazysta.

Puarmoja

En sittenkään pysy erossa bloggerista vaan palaan ruudun ääreen vielä ainakin nyt. Oon viettänyt viikonlopun mäkärien ja paarmojen keskellä pikkusissa sukubileissä. Osasin nimetä kymmenien ihmisten juokosta about 5 tyyppiä, mutta silti kaikki tuntu olevan perillä mun lukiosta ja Japanin matkasta. Mielenkiintoista käydä samat keskustelut ihmisten kanssa, joista sä et tiedä yhtään mitään...mutta en edes kehdannut keneltäkään kysyä nimeä. Oon sentään viettäny noiden kanssa useamman kesän joten ehkä vika on vaan mussa...

Sain kuitenkin tilaisuuden katsoa loppuun mun viikolla aloittaman doraman Oh! My Girl!!. Mä en voi sanoa taas kuin että vitsin on 100. kertaa parempia keksintöjä nää tiivistetyt 9 jakson tarinat verrattuna 1000 episodin saippuasarjoihin. Vaan kourallinen ihmisiä ja oikeesti edes jonkinlainen juoni. Toivoisin joskus törmääväni täkäläisessä telkkarissakin sarjaan, joka kertoo nuoresta aloittelevasta kirjailijasta, joka yhtäkkiä joutuukin 6-vuotiaan kuuluisan diivailevan näyttelijäpenskan huoltajaksi, kun tytön äiti on päättänyt karata Hollywoodiin. Ja jossa miehetkin itkee!

Kohta fiilistelemään jalkapallon finaalia joka kiinnostaa mua niin kovasti. En vielä tiä kannustaisinko Suomea vai Koreaa.

My story part 4.

Ja hups näin puolivuotta hurahti ja oon vasta nyt valmis jatkamaan kuivaa jupinaa ittestäni. Viimeksi jäätiin vuoden 06 lopulle ja lopullinen paraparakäänytys tapahtui jouluna, kun paketista paljastui Play it Again vol. 3 - kokoelmalevy. Jotenkin sinne oli päätynyt mukaan japanilainen eurobeatpoppisryhmä shanadoo ja heidän King Kong.

Muutamia viikkoja ennen oli juuri Anime-lehdessä näkynyt FinnParanoidsejen artikkeli paraparasta, joten biisin alussa japaninkielisen höpötyksen joukosta pisti sana "parapara" vähän korvaan. Youtubeen haku KING KONG, ja tulokseksi annettiin tunnetun Hinoi Teamin (Night of Fire, anyone? (Se missä Korikki todella aloitti tanssimaan paraparaa (kuten Seigi no Mikatan isosisko hänen käski tehdä))) versio samasta biisistä tanssimuuveineen.

Se oli menoa sitten, opettelin samalla kaikki mahdolliset muutkin Hinoin biisit ja kutosen joululoma meni lähes kokonaan tanssiessa. En itse suosittele kenellekään aloittelevalle paraajalle aloittaa tanssimista Hinoi Teamin kanssa, sillä sivustepin ei kuulu todellakaan olla noin leveä jnejnejnejnejej... Lopulta vikat puoli vuotta koristreeneissä meni enemmän parailuun kuin pelailuun. J-rockiin ihastuin lopulta An Cafen ja ayabien muodossa. Sitten tuli samalla Cyber shop, Morticia ja miniernuvaihe josta olen erittäin ylpeä. Mangaa oli vielä toistaiseksi pakko ostaa vähintään neljällä kympillä kuussa.

Oma hame, toppi, kaverin hame, kaverin huppari, kaverin mekko, kaverin huppari - Morticia

About kaikki muu mahdollinen - Cyber shop

Tässä kuva uudesta uljaasta ulkomuodostani (joka oli ehtaa lolitaa) Tampere Kupliilla maaliskuussa 2007. Kuva on revitty jostain päin nettiä, mutta varmuuden vuoksi kyklooppisoin seuralaiseni mikäli he eivät enää ole yhtä innokkaita jakamaan ernuaikaisia kuviaan. Samassa tapahtumassa tuli esille että ayabie oli tulossa Suomeen pitämään keikkaa Tavastialle. Pakko oli saada joku isukki järjestämään liput, ja lopulta 280507 oli ensimmäisen jiirukeikan vuoro. Mä olen puhunut keikasta aikaisemminkin, mutta voin vielä hieman lisäillä.

Ayabie oli silloin vielä niin ylivisual, onneksi nykyään he panostavat ulkonäköön huomattavasti vähemmän. Muistan että oltiin kaverin kanssa viimeiset jotka pääsivät nimmarijonoon, meidän jälkeemme kaikki käännytettiin jo pois. Valokuvasaalis jäi todella huonoksi, hyviä kuvia sain tasan yhden mutta nimmareiden ja kättelyiden jälkeen Anttilan turvamies tuli kysymään ollaanko faneja ja antoi meille nimmarikynät. Kiitettiin vartijaa antamalla pokkana halit. Itse sain basistin eli Intetsun kynän ja kaveri toisen kitaristin Yumehiton. Oltiin tosi jee ja tosi iloisia ja keikalla oli tosi jee vaikka mitään ei näkynyt mutta taisin rakastua silti (Y).

Leffapäivä

Uutta esiteltävää (/mainostettavaa) krääsää on taas tällä viikolla saapunut postiluukusta mutta taas on pieniä ongelmia kuvien laittamisesta nettiin joten puhun itselleni vielä ajankohtaisemmasta aiheesta. Kyynelkanavat vielä ehkä liian aktiivisina jotta pystyisin keskittymään mihinkään, ja syynä siihen on mikäs muukaan kuin...

...Peura-Miura ja ehkä maailman liikuttavin teiniromanssidraama. Oon verisesti suuttunut sille (hei vaan!) joka kehtasi suositella Koizoraa koska kyseisen leffan ensimmäisten 10 minuutin jälkeen itkin leffan loppuun saakka. En lainkaan ihmettele miksi tarina on niin suosittu koska se vaan on niin hirmusen liikkis. Hankala ehkä kuvitella miten elokuva, joka alkaa heti raiskauksella, kirjastoseksillä ja teiniraskaudella voisi oikeasti olla äärimmäisen koskettava. Taidan silti suositella, ihan vähintään vaikka Miuran (Hiron) valkoisten hiuksien vuoksi.

Iltapäiväivällä aikaisemmin taas katsoin (lol mikä nolife?) toisen romanttisen mutta silti hirmu erilaisen leffan Lovely Complexin. Eli sen saman minkä animeversioon Hey!Say!7 ja TegoMass teki tunnarit 3 vuotta sitten. 

Tarina kertoi lyhyesti tiivistettynä kahden nuoren rakkaustarinan jossa sattui olemaan pieni ongelma - tyttö oli poikaa (kuka muukaan kuin Teppei?) yli 10 senttiä pidempi. Tarina oli pirteää hömppää ja äärimmäisen animemainen kaikkine erikoistehosteineen ynnämuine outouksineen. En itse oikein ole kovin tottunut näkemään missään YoroshiQUEEN-opettajia, välitietoiskuja nisäkkäiden tunteiden analysoinnista tai Koiken epärealistisesia loikkia koriskentän puolivälistä korille, mutta silti tämä ansaitsi roimasti symppispisteitä. Ja oli tässä jotain sanomaakin, nimittäin ehkä lyhyet miehet sittenkin on kivoja. Tai ainakin hurjan söpöjä.

Bloody Mondayn psyykkiset vaikutukset

Koska Bloody Monday. Aikaa ei ole kirjoittaa blogia, mutta on aikaa katsoa molemmat tuotantokaudet putkeen kaverin kanssa lyhyen ajan sisällä. Todellakin paras sarja ikinä, toka tuotantokausi on vielä psykopaattisempi ja psykologisesti hullumpaa sotkua kuin ensimmäinen.

Miuraa rakastan koska sen naama nykii ja se järkyttyneenä näyttää niin peuralta ajovaloissa. Kiitos sun mun on luultavasti pakko ryhtyä isona hakkeriksi koska mitään siistimpää työtä ei todellakaan voi olla. Kerrankin voi olla cool olemalla datis. Sääli että mulla on jo niin pahoja ongelmia pelkän VCL'län ja torrenttien käytössä joten en usko että mulla kovin suurta tulevaisuutta sittä alalla tulee olemaan. 

Mut viimeyönä todellakin huomasin et haluan miehekseni psykopaatin. Mikä oliskaan romanttisempaa kuin ruokkia miestä skitsofrenia-lääkkeillä ja herätä yöllä mielipuoliseen nauruun. Suloinen ihana terroristipomo. Näytät ihan ankalta ja oon verisesti suuttunut nyt Tokyokanille, joka väitti kivenkovaan ettei niillä ole koskaan myytykään pirteän vihreää melonilimua. Silti netissä selkeästi väitetään ihan muuta ja niin väittää ihan ihmisetkin. En tiedä sorrunko nyt itse valmistamaan sellaista jonaan päivänä, sillä en todellakaan nyt selviä ilman maailman tyylikkäintä virvoiketta. Mut J kiitos että olet elossa ja ehkä nähdään taas kolmannella tuotantokaudella? 

TODISTE

Nyt kun suljen silmäni nään ainoastaan niitä kivoja terroristeja ja niitä hulluja ei kivoja terroristeja. Japanilaiset on hulluja. Näin hullua sarjaa ei todellakaan voi keksiä ketkään muut.

Hyvän laadun puolesta

ZoomMoviella on yksi äärimmäisen hyvä myyntikikka, jolla saada ihmiset ostamaan lisää tavaraa kuin he aluksi meinaavat: PayPalilla ei voi maksaa ellei tilauksen arvo ole vähintään ~50 dollaria. Aluksi olisin tilannut vain Scrap Teacherin, mutta koska en ole koskaan edes kuullutkaan sellaisesta kuin WorldPay jouduin ostamaan myös Nobuta wo Producen. DVD'den olisi pitänyt saapua 11. päivä mutta postimies toikin ne jo  neljäntenä. Mitäh?

Koska pidän halpatuotannosta ostin japanilaisten 100 euron boksien sijaan malesialaiset versiot. Molemmissahan piti olla englanninkieliset tekstitykset ja toimiva aluekoodi, eikö niin?

....ainakin melkein.

Englanti oli nimittäin suunnilleen saman tasoista kuin omani kuudennella luokalla. Ja Nobutan toinen DVD ei toiminut lainkaan soittimessa. Onneksi sain sen toimimaan sentään kannettavallani hetken säädön jälkeen.

Mutta mitä tästä opimmekaan? Ainakin tämä on huomattavasti mielenkiintoisempaa ostaa tuotteita joiden laadusta ei voi olla varma. Loppujen lopuksi tekstityksillähän ei ole edes niin väliä, sillä jonain päivänä voin katsoa niitä ihan hyvin ilmankin. Siinä on jo tarpeeksi luksusta mikäli draamat eivät ole kökkölaatuna Youtubessa ja jokainen episode hajoitettuna 10 osaan. Seuraavana ostoslistalla ehkä Bloody Monday? Joka tapauksessa nautin hirmuisesti ja ahnehdin molemmat kolmessa päivässä ja jopa itkin Nobutan lopussa. Olen nähnyt molemmat noin vuosi sitten mutta uusinta ei kuitenkaan haitannut lainkaan.

- käännös 7.5.10